Julkaistu Hämeen Sanomissa perjantaina 2.3.2018 otsikolla ”Positiivista isänmaallisuutta (toimituksen otsikko)
Suomalaistenkin helmikuun täyttivät olympialaisten ilon ja epäonnen hetket. Voidaan varmasti puhua eräänlaisesta positiivisesta isänmaallisuudesta, jos kioskeissa maaseudulta kaupunkeihin yhteiset puheenaiheet liittyivät maamme urheilijoihin ja heidän kisamenestykseensä. Kuten tunnettu salibandyn maailmanmestari Tero Tiitu on todennut, urheilu on maailman turhista asioista tärkein – ja ainakin suurkisojen aikaan siltä myös tuntuu.
Kisauutisten rinnalla tulin lukeneeksi uskontotieteilijä Daniele Bolellin mielenkiintoista kirjaa Luo oma uskontosi (2013). Kirjassaan Bolelli ottaa kantaa huippu-urheiluakin sivuaviin teemoihin koti, uskonto ja isänmaa painottaen niistä kahta jälkimmäistä. Siinä missä ne ovat meille yhteisön normeja korostaville ja perinteitä kunnioittaville suomalaisille erityisen tärkeitä, Bolellille uskonto ja isänmaa ovat totalitaristisia perversioita. Kyllä, luit oikein.
Isänmaallisuus, nationalismi ja etninen ylpeys saavat Bolellin näkemään punaista. Hän kirjoittaa ihmisten janoavan ryhmän jäsenyyden tarjoamaa turvallisuudentunnetta ja valmiita uskomuksia, käytösmalleja, symboleita ja oppeja. Meihin vetoaa puhe, että kaikki tietyn etnisen ryhmän tai kansan jäsenet jakavat tietyt piirteet ja että nämä piirteet ovat hyviä ja ylpeyttä herättäviä. Kansallisen erityislaadun tunteet voivat kuitenkin helposti muuttua ihmisiä tai ihmisryhmiä koskettaviksi kielteisiksi ennakkoluuloiksi tai vihapuheeksi. Esimerkiksi Unkarissa kansallismielisyys on vahvassa liitossa urheilun ja uskonnon kanssa vaalien poliittisen eliitin luoman strategian mukaisesti ideaa monokulttuurisuudesta. Lopputuloksena on isänmaanrakkauden ohella kansallista egoismia ja avointa rasismia.
Onko siis väärin tuntea ylpeyttä omasta kansallisuudesta tai vaikkapa oman maan urheilijoiden arvokisamenestyksestä? Ei tietenkään. Bolelli kuitenkin muistuttaa, että ajatus isänmaallisuudesta perustuu yhtenäisyyden illuusiolle. Suomikaan ei ole yksinomaan samanmielisten kansakunta. Kansallinen ylpeys on parhaimmillaan ihmiselämää rikastavaa. Pahimmillaan se kuitenkin voi saada ihmisen luopumaan niin yksilöllisyydestään, moraalistaan kuin itserehellisyydestäänkin.
Kirja kehottaa yksilöä tarkkailemaan kriittisesti sosiaalisia jäsenyyksiä, rakenteita ja järjestelmiä sekä kulttuurisia muotteja ja odotuksia. Henkilökohtaisesti Bolelli haluaa irtautua ihmisten välille keinotekoisesti tuotetuista raja-aidoista ja toivoo siirtymää väsähtäneiden kansallisten tai rodullisten identiteettien erotteluista kohti globaalimpaa tietoisuutta ja maailmankansalaisuuden ihannetta. Suomalaisessa asenneilmapiirissä Bolellin tavoite ei suinkaan ole helpoin seurattava, mutta on mielestäni tärkeä yrittää. Tämä jos mikä on myös alkuperäisen olympiahengen mukaista.