Edellinen postaukseni äärioikeistolaisista miesasiamiehistä kirvoitti monenlaisia kommentteja. Alleviivasin kirjoituksen sanomaa päästämällä läpi kommenttiosioon terveiset, jossa toivoteltiin ”komukkarottaa virkkaamaan vittuja”. Tällaisessa maailmassa me nyt vain elämme. Mutta sain myös vinkkinä linkkauksen Taneli Heikan kolumniin, jossa peräänkuulutetaan #mentoo -kampanjaa katkaisemaan poikien ja nuorten miesten ikiaikainen oppimisketju väkivallan saralla.
Heikan kokemukset lapsuudessaan kokemasta väkivallasta herättivät myös omat muistoni. Elin ala-asteen välitunneilla monia kuumottavia hetkiä, jolloin haaste tappeluun oli jalat pelosta notkuen otettu tai annettu. Muistan kuinka isommat pojat opettivat pienemmilleen elämää hieromalla naamaa jäiseen lumikasaan ja yläasteelle siirryttäessä vessanpöntön kellastuneeseen posliiniin. Ymmärsin, kuten Heikkakin kolumnissaan, että väkivalta on ollut olennainen, pelottava ja ihmisistä vieraannuttava osa koko lapsuuttani. Siellä missä on poikia, siellä myös todennäköisesti lyödään jotakin.
Oma poikani sai tulikasteen väkivallan maailmaan viime syksynä. Uusi päiväkotiryhmä isompien kavereiden seurassa johti siihen, että potkut, lyönnit ja niskalenkki tulivat tutuiksi. Olin tapahtumista murheellinen, sillä olin odottanut pojan selviävän hieman vanhemmaksi, ennen kuin elämä realisoituu ninjapotkuna munille. Onneksi tilanne saatiin päiväkodissa nopeasti hallintaan, mutta poikani ehti elää myös melkoisia turhautumisen hetkiä; päiväkodin aikuisten valvova silmä ei aina yltänyt kaikkialle, enkä halunnut opettaa siinä vaiheessa 4,5 -vuotiasta poikaa vain alistumaan kohtaloonsa. Eli jouduin, mielestäni aivan liian varhain, opettamaan pojalleni, että jos kukaan aikuinen ei auta, saat aina puolustaa itseäsi.
Mutta ei tämä aikuisten maailma ole yhtään sen auvoisempaa. Yöllinen vierailu vaikkapa savolaisen pikkukaupungin ravintoloissa muistuttaa, että ei siitä lapsuudesta ole loppujen lopuksi kovin pitkälle päästy. Jos olisimme oikeasti niin sivistyneitä kuin annamme arkielämässä itsemme ymmärtää, emme tarvitsisi poliisia, vartijoita tai ensiapupoliklinikoiden yöpäivystyksiä. Jotain mieltämäämme karummasta todellisuudesta kielii myös se, että maailman onnellisimmassa maassa kolmasosa naisista joutuu edelleen perheväkivallan uhriksi.
Väkivallaton maailma on utopiaa, mutta jos kuvittelee hetken elämää ilman pelkoa ja varautuneisuutta muita ihmisiä kohtaan, ihmetyttää miksemme pysty elämään niin. Perussuomalaiset ja muut vihasta hyötyvät tahot pyrkivät muokkaamaan mieliämme niin, että alkaisimme ajatella väkivallan saapuneen maahamme vasta ulkomaalaisten myötä, mutta kun pysähtyy miettimään hetkiä omasta lapsuudestaan ja elämästään, tajuaa väitteen harhaisuuden. Suomi on aina ollut äärimmäisen väkivaltainen maa, jossa lapset ovat jo kauan joutuneet kokemaan väkivaltaa sekä kotona, että koulussa. Väkivalta on niin olennainen osa meitä ettemme tunnista sitä, ellei veri suihkua ja sininen vilkkuvalo maalaa hankeen isänmaamme värejä.
Kaikesta huolimatta, väkivaltaa on aina ollut ja sitä tulee myös aina olemaan. Siihen suhtautumista voi silti muokata ja kehittää. Itämaiset taistelulajit ovat tehneet väkivallasta taidetta, mutta opettavat myös siihen liittyvää vastuuta. Olen saattohoitanut parhaassa iässään olleita yhden nyrkiniskun uhreja. Heidät hitaasti tappaneet lyönnit syntyivät alkoholin kiihdyttäminä reaktioina täysin turhanpäiväisiin asioihin. Jos opettaisimme pojillemme aidosti väkivaltaan liittyvää vastuuta ja sen seurauksia, se todennäköisesti nostaisi kynnystä käyttää sitä ratkaisuna elämän pieniin vastoinkäymisiin myös aikuisiällä. Nyt lasten, ja myös aikuisten, väkivallan ympärillä leijuu hiljaisuuden kulttuuri, jossa yhteisesti toistellaan väkivallan olevan väärin ja teeskennellään, että mitään ei tapahdu, vaikka sitä tapahtuu kaiken aikaa, kaikkialla, päiväkodeista eduskunnan kahvilan kautta dementiayksiköihin.
Taneli Heikan hahmottelema #mentoo -kampanja hyödyttäisi kaikkia. Väkivaltaan tunteella kasvaminen jo lapsena ennakoi vahvasti myös tulevan elämän suuntaa; jos ongelmia tottuu ratkomaan pääosin nyrkein, saattaa päätyä pukeutumaan pääkallotakkiin muiden pahoinpitelyistä tuomittujen kanssa. Lyömiseen tottuminen rohkaisee lyömään. Lyöminen ja sen uhka on vallankäyttöä. Se, että kamppailemme vallasta jo pienestä pitäen, tuntuu aiheeseen hiljentymisen jälkeen perkeleen kierolta. Äärioikeistolainen miesasiamies sanoo tähän varmasti, että antakaa poikien olla poikia, mutta minä sanon, että jos opetamme pojat toistensa niskan päälle kiipeämisen sijaan aitoon yhteistyöhön kaikkien kanssa, meidän ei tarvitse myöhemmin enää kuunnella vanhan aisankannattimen lailla narisevia miesasiamiehiä. Pojat voivat edelleen olla poikia, vaikkeivat enää hakkaisikaan ketään. Lyöminen ei tee kenestäkään mitään muuta kuin pahoinpitelijän.