Vuosi 2015 on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni pohjanoteeraus. Silloin kaikki, mikä pystyi menemään päin helvettiä, todellakin meni. En kyllästytä ketään yksityiskohdilla, mutta:
-Olin saanut aiemmin perheenlisäystä
-Olin mukana ensiaskeleitaan ottavassa yrityksessä.
-Taloudellinen tilanteeni oli katastrofaalinen.
-Mietin joka päivä kuolemaa.
-Suhde poikani äitiin romuttui ja jouduimme sopimaan huoltajuusasioista.
-Tipuin (vahingossa) kotini parvekkeelta, murtaen nykytiedolla kuusi nikamaa selkärangastani.
-En uskonut hetkeäkään selviäväni siitä kaikesta, vaan surin poikani isätöntä tulevaisuutta.
Vaikka vuosi 2015 oli kohdallani surkeaakin surkeampi, vuosi 2016 ei jäänyt masentavuudessaan kauas edeltäjästään. Nikamamurtumien vuoksi en saanut tehdä kuukausiin mitään, joten makasin kotona Netflixiä katsellen, Maraboun keksipaketti kainalossani. Kun vuorovanhemmuuden päivät koittivat, tsemppasin itseni elävien kirjoihin. Kun vein pojan takaisin äidilleen, romahdin jälleen sohvanpohjalle. Kun lopulta olisin saanut alkaa tekemään jotain, en jaksanut enää lähteä liikkeelle. Hahmottelin mielessäni keksien, sokerin ja rasvan annostelua infuusiona, sillä mikään muu ei tuntunut miltään. Paitsi kuolema; se oli yllättäen alkanut pelottaa aivan jumalattomasti. Mielikuvissani poikani yritti herätellä nukkuvaa isäänsä, joka olikin vaipunut ikuiseen uneen. Näin poikani ilmeen muuttuvan pelokkaaksi tämän tökkiessä viilenevää kalmoani. Näky mielessäni itketti minua usein. Aloin pelätä äkillistä kuolemaani niin paljon, että poikani läsnäolo sai minut usein hyperventiloimaan salaa. Yli vuoden ajan kuolin joka päivä monta kertaa.
Nykyään kuolen jo harvemmin. Kun vuoden 2017 alussa lääkäri löi tajuntaan kolesteroliarvoni, päätin että ohoi, vielä kerran pojat! Sanoin välittömät hyvästit kekseille ja Oltermannille, sekä toivotin jääkaappiin tervetulleeksi tomaatit ja parsakaalit, myös niinä päivinä, kun poikani ei ollut kotona. Aloitin liikunnan, jonka johdosta minut vietiin ambulanssilla sairaalaan sydänoireiden vuoksi. Sen kevään aikana sain pahimmillaan 2,5 tuntia kestäviä rytmihäiriökohtauksia, vaikka sydän todettiin rasituskokeissa terveeksi. Samaan aikaan katkennut selkäranka aiheutti enemmän ja enemmän kipua. Kesällä 2017 sain ratkaisevan avun kiropraktikon runtatessa ruotoni nikamalukkoja kerta kerran jälkeen auki. Tämä mahdollisti viimein lääkärin määräämän totisen salitreenin, joka oli pitkään traagisuudessaan lähes koomista; vedettyäni läpi sarjan, pysähdyin joka kerta kuulostelemaan sydäntäni, että lyökö se edelleen ja jos, niin missä tahdissa. Jokainen tekemäni sarja ja treenikerta tuntui kädenväännöltä kuoleman kanssa.
Olin ammoisina aikoina toimitusharjoittelijana eräässä järjestölehdessä. Tuolloin päätoimittaja kertoi minulle haastatelleensa vaikeista mielenterveysongelmista toipunutta miestä. Positiivisessä hengessä tehty haastattelu oli todellinen selviytymistarina ja miehen kertomus inspiroiva. Kun haastattelu oli saatu painettua lehteen, mies oli jo päättänyt elämänsä oman kätensä kautta. Tämä sai minut suhtautumaan epäillen selviytymistarinoihin. Milloin ihminen voi aidosti sanoa selviytyneensä jostain? Voiko ihminen ylipäätään selvityä? Joskus inhimillinen tarve ylittää vaikeudet on niin suuri, että kertaharppaus onneen kantaa myös varsinaisen toipumisprosessin yli. Joskus tuska on niin kovaa, että ohimenevä itsepetoksen hetki on vastustamaton keidas autiomaassa.
En siis mainitse kohdallani sanaa selviytyminen, mutta uskallan sanoa elämän olevan joiltain osin ainakin hetkellisesti helpompaa. Treeniohjelmani on muuttunut rankemmaksi ja olen ottanut siihen mukaan juoksun. Vyötäröltä karisee senttejä, pärjään selkäni kanssa ilman särkylääkkeitä ja itsensä siedättäminen fyysisellä rasituksella on tuonut uskoa myös asiallisiin sydämenlyönteihin. Cooperin -testin tulos on parantunut täyspaskasta hyväksi. Lisäksi taivun asentoihin, jotka tuntuivat aiemmin absurdeilta. Ja vaikka syytän hallitusta lähtökohtaisesti kaikesta, olen myös kiitollinen siitä, että jotkin asiat ovat toimineet ainakin minun kohdallani. Olen saanut apua monella rintamalla, myös psyykkisiin traumoihini, mikä ei ole tänä päivänä välttämättä itsestäänselvää.
Pitkällisen sumussa vaeltelun jälkeen edessäni häämöttää asioita. Pieniä iloja. Lisäksi on myös suunnitelmia, kuten ränsistyneiden ihmissuhteiden peruskorjausta ja uusi, vielä määrittelemätön ura, työeläkeyhtiön todettua, että kumihanskat on syytä lyödä hoitotyön osalta naulaan. Kun hahmottelen mielessäni tulevia opintoja tai muita polkuja, tunnen itseni 16 -vuotiaaksi; minulla ei ole edelleenkään aavistustakaan siitä, mitä haluan tehdä isona. Vaikka olen 46 -vuotias, arpinen ja vaurioitunut faija, tietäni viitoittaa edelleen vain Blackie Lawlessin raaka vaatimus kultaiselta 80-luvulta: I wanna be somebody. Soon.
Perkele.