Sitä sanotaan, että pessimisti ei pety. Pettyy se silti. Pessimisti pettyy joka päivä moneen kertaan, sillä hän on luonut suojakseen tarinan, joka tarvitsee jatkuvaa huoltoa ja korjausta. Aina joku nurkka tarinasta alkaa repsottaa ja sen päälle pitää sitten nikkaroida uusi kerros epäuskoa. Ja vaikka pessimisti kuinka ahkeroi, tarina ei valmistu koskaan. Eikä elämä välitä suojakuorista. Ne ovat sille halpaa vessapaperia. Jokainen tietää kuinka sellaisen kanssa käy.
Minä olen pessimisti. Harvoin odotan hyvää tapahtuvaksi. Ainakaan tietoisella tasolla. Usein pessimismi jää kuitenkin pinnalliseksi; tärkeintä on päästä sanomaan, että mitäs minä sanoin. Tai että kyllä tätä osattiinkin odottaa, vaikkei olisikaan osattu. Pessimistin pitää uskotella, että pettymykset eivät satu. Usein myös itselleen. Vaikka kyllä ne sattuvat. Luulen, että pessimistin kyyneleet ovat erityisen kuumia ja suolaisia.
Sanon olevani pessimisti, koska se on turvallista. Mikään ei ole nöyryyttävämpää, kuin tulla petetyksi hyväuskoisena hölmönä. Ennemmin saa turpiinsa, koska se on tietenkin väistämätöntä. Kun pessimisti saa kauan odotetun selkäsaunan, ei se kuitenkaan tunnu yhtään sen helpommalta kuin yllätetyksi joutuminen. Pessimistin neurologia on ihan samanlainen kuin muillakin. Kun sattuu, niin sattuu.
Pessimistin itsepetos ylettää yleensä kaikille elämän osa-alueille. Minä olen onnistunut sulkemaan lapseni ulos pessimismistäni; kerron hänelle myös tulevaisuudessa odottavista hyvistä asioista ja kehun hänen vahvuuksiaan. Minun isäni sen sijaan ei pessimismissään säästellyt. Usein hän kuvaili minulle moninaisin sanankääntein, kuinka minusta ei koskaan tule yhtään mitään. Se, kuinka oikeassa hän oli, riippuu tietenkin näkökulmasta. Tässä olen silti ja tunnen olevani enemmän kuin ei mitään. Mutta tietenkin sopivan pessimistisellä twistillä.
Pessimistin ihmissuhteet ovat usein tunkkaisia ja lyhyitä. Jos ei osaa odottaa suhteelta mitään hyvää, eikä se perustu sadomasokismiin, niin harva jaksaa katsella sellaista kovin pitkään. Ja kun pessimisti tulee jätetyksi taas kerran, niin tarina voi sitäkin paremmin; tietenkään tästä ei voinut tulla yhtään mitään. Sitten pessimisti menee peiton alle kolmeksi viikoksi ja itkee itsensä rutikuivaksi.
Jos pessimisti olisi oikeasti pessimisti, hän kävisi maahan makaamaan ja odottaisi tyynesti kuolemaa. Jos pessimisti oikeasti ajattelee, että kaikki on, ja tulee olemaan, yhtä helvettiä, niin miksi hän silti jaksaa yrittää? Vaikka pessimisti ajattelee, että nyt en enää ikinä rakastu, luota, rakenna, korjaa tai elvytä, niin silti hän kerää rippeensä kolmen viikon itkun jälkeen, ottaa toki mukaan penseän asenteensa ja hyppää taas ratsaille. Kukaan ei ole pessimistiä sinnikkäämpi. Pessimisti nousee aina ylös, jos ei muuten, niin saadakseen ainakin vielä yhden iskun.
Pessimistin kuoren alla elää tietenkin toivo. Pessimisti vihaa toivoa, sillä sehän siellä kirvelee, kun maailma lyö taas lyötyä. Mutta pessimistikin on vain ihminen ja ihminen tarvitsee toivoa. Ilman sitä ihminen kuihtuu ja katoaa, eikä toivoa voi sammuttaa nappia painamalla. Jos se kytee, niin se kytee, ja laittaa kovimmankin pessimistin yrittämään taas uudelleen. Toivo on pessimistin tuli ja vesi. Viha ja rakkaus.
Mutta ei tämä ole pelkkää tajunnanvirtaa, vaan takana on ajatus. Jokainen meistä tietää, että kaikki poliitikot valehtelevat. Tottakai ne valehtelevat, sillä poliitikot ovat ihmisiä ja ihmiset valehtelevat. En edes jaksa miettiä, montako valhetta tästäkin jutusta löytyy, mutta se ei ole nyt pääasia. Poliitikkoihin on vaikeaa luottaa, etenkin pessimistin maailmassa, koska heidän toimintansa perustuu ihmisten luottamuksen voittamiseen. Ja jokainenhan sen tietää arjessa, että jos pitää herättää luottamusta, sitä alkaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla: Pankissa ei voi päivittäisasioida kommandopipo päässään, päiväkodin vanhempainillassa pitää olla vastuullinen vanhempi ja yöllä taksijonossa sen verran selvän näköinen, ettei sotke auton penkkejä. Joten, poliitikon tehtävä on vakuuttaa ihminen poliitikkona, että saa ääniä ja pääsee hoitamaan yhteisiä(omia), siis yhteisiä asioita.
Yritän tässä nyt vain ilmaista, että vaikka pessimisti minussa sanoo, että älä luota poliitikkoon, niin silti Li Andersson herättää minussa luottamusta. Se on kauheaa, vaikka olen vasemmistolainen, enkä voi edes kuvitella miltä se tuntuisi kokoomuslaisena, mutta jokin kertoo minulle, että Li Andersson on sitä mitä sanoo olevansa. Se jokin on tietysti kertonut minulle myös oikeita lottorivejä ja silloin tällöin sanonut, että ihan hyvin tässä voi ottaa vielä yhdet, mutta tämä on kuitenkin nyt eri juttu. Pessimistisesti yritän toki valmistautua mahdolliseen pettymykseen, mutta silti ilmaista sen, että kaiken epäluulon ja repsottavan tarinani alla uskon sinuun, Li Andersson. Uskon, että olet tällä hetkellä ainoa puoluejohtaja, joka haluaa parasta koko kansalle ja jolla on myös sisua ja kyky saavuttaa haluamansa. Uskon, että ajan kanssa sen huomaa yhä isompi osa kansasta.
Mutta, ei tässä silti mitään messiaita kaivata palvottavaksi; se on jotenkin niin kepulaista. Ihan ihmistä vaan, jolla on yhdet kasvot. Ja takki joka ei käänny.