”Populismia” on perinteisesti ollut vaikea määritellä. Osalle se on myönteinen asia ja demokratian ehto. Toiset voivat pitää populistina esimerkiksi häikäilemätöntä poliitikkoa, joka kerää ääniä valehtelemalla kansalaisille tai ehdottamalla ihmisoikeussopimusten vastaista politiikkaa sanomatta selkeästi, mitä se käytännössä tarkoittaisi. Elinkeinoelämän valtuuskunta on nyt osallistunut keskusteluun omalla populismiraportillaan, joka kertoo tosin ehkä enemmän Evasta kuin populismista.

Raportti alkaa kuvauksella historioitsija Niall Fergusonin määritelmästä populismin siemenille, esim. tuloerot, korruptio ja talouskriisi. Näistä Eva on johtanut asioita, jotka liittyvät Evan mielestä populismiin, mikä käytännössä tarkoittaa asioita, joista Eva ei pidä, liittäen turvapaikanhakijat tuloeroihin. Tiivistettynä raportin mukaan ”suomalaisen populismin kova ydin on globalisaatiokriittisyys ja eliittien vastaisuus.”

Eva toki erottelee ns. nativistisen ja egalitaristisen populismin toisistaan. Raportin mukaan ”egalitaristinen populisti [on sitä mieltä, että] talous on nollasummapeliä, jossa yhden voitto on toisen tappio. (…) Huippuosaajillekaan ei pitäisi maksaa muita korkeampaa palkkaa, jos se kasvattaa tuloeroja.” Tämä on tietysti olkiukko; Evan kyselyssä on mitattu ”selvästi korkeampaa palkkaa”, joka on eri asia kuin ”korkeampi palkka yleensä” – tuloerokriittisyydestä onkin yksi sana unohtumalla tullut välitöntä täyden kommunismin vaatimista heti.

Täysin mopo riistäytyy käsistä kohdassa, jossa Eva hahmottelee erilaisia populistisia puolueita. Eva haluaa rakentaa vastakkainasettelun liberaalin, porvarillisen maailmankuvan (jota populismiraportissa tietenkin ennen kaikkea kokoomus: ” Suhteellisesti vähiten populistisia asenteita taas on kokoomusta äänestävillä”) ja nativistisen populismin välillä. Tätähän asetelmaa on hyödynnetty niin Ranskan kuin Yhdysvaltojen vaaleissa – ensimmäisessä toista menestyksekkäämmin.

Miten demareista vasemmalla olevan vasemmiston nousu useissa maissa sopii tähän asetelmaan? Huonosti. Eva pyrkiikin häivyttämään tätä ikävää elementtiä luomalla kuvitteellisen vasemmistopopulistipuolueen, jonka agendaan kuuluu tuloerojen tasaamisen lisäksi ”väkivaltakoneistojen (armeija, poliisi) toiminnan voimakas rajoittaminen” ja ”yksipuolinen aseistariisunta”. On selvää, että nämä eivät ole populistisia vaatimuksia – asiat, jotka eivät ole kansan suosiossa, eivät tietenkään ole populistisia, ja etenkin Suomessa armeija on perinteisesti kovassa kunniassa. Näin saadaan sitten kätevästi tulos, että vasemmistopopulismilla (tai radikaalivihreydellä, jolla on vielä vähemmän populismin kanssa mitään tekemistä) ei ole suosiota, ja se voidaan ohittaa.

Luonnollisesti raportissa ei pohdita sitä, voitaisiinko liberaalin oikeiston lempilapsia kutsua populismiksi. Tähän kuuluu niin ns. kansantalouden vertaaminen kotitalouteen, ”byrokratiatalkoot” joissa lapsi menee pesuveden mukana, pelottelu sillä että ainut EU:n jatkuvan integraation vaihtoehto on koko EU:n romahtaminen ja kurjuuteen vajoaminen ja muut vastaavat julkisessa keskustelussa jatkuvasti pyörivät asiat.

Se, mihin suomalainen establishment tuleekin lopulta vajoamaan, on kyvyttömyys nähdä oman aatemaailmansa ulkopuolelle. Kuvastavaa oli julkisessa keskustelussa esimerkiksi se, että Vasemmistoliittoa syytettiin v. 2015 populistiseksi sen kannatettua elvytystä. Tässäkin unohtui, että elvytysvaatimus ei sai kansan keskuudessa tuomion. Vasemmistoliiton keskuudessa tämä kyllä tiedettiin, mutta puolue elvytystä silti urhoollisesti esillä juuri siksi, että rehellisesti uskoi sen olevan paras mahdollinen toimintakeino kyseisessä tilanteessa. Populisminmetsästyksellä halutaankin lopulta antaa kuva, että oikeastaan kaikki muutkin tajuavat että Evan tie on ainut oikea – osa vain väittää muuta saadakseen ääniä, tai ihan pelkkää kettumaisuuttaan.