Verkkouutisten juttu punavihreydestä parantuneesta kokoomusedustaja Elina Lepomäestä herätti huomiota. Hieman epäselväksi jäi, tarkoittaako punavihreys nyt tässä muuta kuin sitä, että on ollut 9-vuotiaana kiinnostunut otsonikadosta, mutta juttu sai minut miettimään, miten itse jaoin nuorempana Lepomäen oikeistoliberaalit arvot ja olen nyt vasemmistoliitossa.
Aivan aluksi politiikasta opittuani symppasin varmaan eniten vihreitä ja luin mm. David Kortenin siihen aikaan suosiossa olleita kirjoja. Tutustuttuani kuitenkin Milton Friedmaniin ja Johan Norbergiin minussa heräsi pieni libertaari (kyllä, käytän tätä sanaa nyt kuvaamaan sitä oikeistolaista, omistusoikeuteen uskovaa libertarismia; tiedän, että muissa Euroopan maissa sitä on käytetty vasemmistolaisista anarkisteista, mutta Suomessa tämä ei ole käsittääkseni yleensä ollut kovinkaan yleistä).
Etenkin Norberg esitti vapaamarkkina-aatteen asiana, joka itse asiassa vastaisi vasemmistolaisiin arvoihin paremmin kuin vasemmistolaisuus. Ns. globaalikriittisen liikkeen oltua kyvytön artikuloimaan mitä se oikein haluaa, ja 2000-luvun yleisen ilmapiirin ollessa sellainen, että vasemmiston ja oikeiston välillä ei erityisen suuria näkemyseroja muutenkaan vaikuttanut olleen (Lipposen hallituksen tehdessä sellaista politiikkaa mitä se teki Vasemmistoliiton tuella), tähän oli helppo uskoa.
Ympäristöajattelustani johtuen minulla oli silti hieman vaikeuksia valita kokoomuksen tai vihreiden välillä, mutta ratkaiseva tekijä siihen, että aloin vierastamaan vihreitä, oli näiden ydinvoiman vastaisuus. Muitakin juttuja oli – sydämistyin Markus Draken kohtelusta niin pahasti, että ohitin vihreät vuoden 2003 vaaleissa (ensimmäiset joissa sain äänestää) jo senkin takia, mutta Itälän kokoomuskaan ei kovin hyvältä tuntunut. Äänestinkin liberaaleja, eli liberaalin kansanpuolueen nimensä vaihtaneita jämiä, joita Suomen pieni libertaariskene oli ottamassa haltuun. Puolueen ainut ehdokas Pohjois-Karjalassa oli alle 20 vuotta vanha ja sai alle 20 ääntä, joista minä olin yksi.
Mietin vaalien jälkeen liberaaleihin liittymistäkin, mutta puolueen sisäiset draamat eivät tähän houkutelleet. Puolueen silloinen puheenjohtaja Tomi Riihimäki ei varsinaisesti ollut poliittisesti innostava hahmo ja tuntui välittävän lähinnä yksityisautoiluun liittyvistä asioista, ja jo vuoden 2003 vaaleissa ollut pornosivuilla mainonta ja ehdokkaan, joka kannatti kaikkien seksin ikärajojen poistamista, pitäminen listoilla aiheuttivat nieleskelyä. Melko pian puolue tuhoutuikin omiin sisäisiin taisteluihinsa, jotka vetivät eeppisyydessään vertoja Olavi Mäenpään puolueiden hajoamisiin – mutta jo ennen sitä olin vaihtanut oman kannatukseni kokoomuksen.
Kokoomusta äänestin vuoden 2004 eurovaaleissa (Alexander Stubbia) ja vuoden 2006 presidentinvaaleissa (Niinistö, molemmat kierrokset). Syystä tai toisesta eurovaaliäänestys harmittaa nykyisin presidentinvaaliäänestystä enemmän… Oli miten oli, Katainen ei minuun iskenyt Itälää enempää, ja muutenkaan kokoomusskene ylipäätään ei tuntunut minulle sopivalta. Ajatukset kokoomusnuoriin liittymisestä tuhosi tehokkaasti puoli tuntia kokoomusnuorten irkkikanavalla sekä järjestön omituiset 2000-luvun alun tempaukset, jotka loivat kuvan epävakavasta bilekerhosta. Ainut jäänne tästä on last.fm-logoni, joka oli peräisin KNL:n porvari.com-kampanjasta – kyllä, Lenin-symboliikalla leikittely ei ole pelkästään vasemmiston juttuja.
2000-luvun puolivälissä oikeistolaisuus ylipäätään alkoi vieroksuttaa minua. Tarkasteltuani suomalaisten ja ulkomaistenkin libertaarien toimintaa minua ihmetytti etenkin ihmisten valmius puolustaa suuryrityksiä kansalaisjärjestöjen kritiikkiä vastaan joka käänteessä. Teknisestihän libertaari ideologia ei tätä vaadi, mutta siihen se tuntui yleensä menevän. Mikä ajaa ihmisiä toimimaan esitaistelijoina tahoille, joilla on jo niinkin paljon rahaa, valtaa ja resursseja puolustaa itseään?
Tähän liittyi se, miten usein motiivina tuntui olevan pelkkä epämääräinen viha ”vasemmistoa”, miten se ikinä tulkitaankin, vastaan. Jo aiemmin minua olivat oudoksuttaneet esimerkiksi ne kokoomuslaiset, jotka kehuskelivat sillä, miten Earth Dayn aikaan varmasti pitävät kaikki valot päälle koska kuvitteellista hippiä ärsyttää, ja samasta syystä julistivat varmasti syövänsä ainakin kolme pihviä jonkun puhuessa kasvissyönnistään. Tämä vaikutti lähinnä pikkulapsille sopivalta tavalta muodostaa poliittisia mielipiteitä. Nykyisin tällaiset ”vasemmistonvihaajat” – mukaan lukien monet silloin suomalaisessa libertaariskenessä aktiiviset – ovat tuntuneet vaihtuneen maahanmuuttokriitikoiksi, ilmeisesti siksi että nyt sen tulkitaan olevan paras tapa ärsyttää kuvitteellista päänsisäistä hippiä.
Jonkin ideologian kannattajien vaillinaisuus ei silti ole paras syy hylätä ideologiaa, mutta myös usko vapaiden markkinoiden autuuteen rapistui. Koko libertaari ajattelu alkoi vaikuttaa kasalta ajatusleikkejä, joissa tapauksissa, joissa hyvinvointivaltio ilmiselvästi toimi ihan hyvin, alettiin kehitellä selityksiä sille miten kaikki oikeasti onkin huonosti, ja tapauksissa, joissa markkinat vaikuttivat toimivan huonosti, syynä on aina se, että jossain on kuitenkin ollut valtio tai muu vastaava taho puuttumassa peliin. Suomen historiaan tutustuminen auttoi myös tässä – libertaari ajattelu tuntuu usein pyörivän nimenomaan Yhdysvaltojen historiassa, siinä missä esimerkiksi suomalaisen hyvinvointivaltion rakentumisen historia antoi konkreettisia syitä sille, miksi mikäkin instituutio on olemassa.
Vuonna 2007 äänestin vihreitä, ja ehkä olisin äänestänyt myös 2008, mutta olin jo siirtymässä vasemmalle. Liberalismi oli jo hyvän aikaa tuntunut riittämättömältä, vihreiden meno porvarihallitukseen tuntui huonolta ratkaisulta, ja jo ennen poliitiikassa oloani tuntemani, nykyisin akatemiassa vaikuttava toveri tuppasi päihittämään käymissämme nettiväittelyissä minut omasta vasemmistolaisesta näkökulmastaan. Samoin mietitytti oma työmarkkina-asemani tulevana freelance-kielenkääntäjänä. Miksi freelancereiden asema oli niin huono? Johtuikohan se kenties siitä, että freelancerit eivät pystyneet organisoituun työmarkkinatoimintaan, toisin kuin liitot? Tarkoittiko tämä, että ammattiliitot eivät olleetkaan pysähtyneisyyden ja konservatismin juuri, vaan pikemminkin täysin oleellinen osa tasa-arvoisia työmarkkinoita?
Vuonna 2008, Yhdysvalloissa vaihdossa ollessani, koin lopullisen vasemmistolaisen heräyksen. Tähän liittyi se, että tutustuin Marxiin, en vain siihen mitä Marxista on sanottu, ja tajusin joitakin olennaisia asioita – kuten sen, miten tärkeä sosialistinen työväenliike historiallisesti on ollut ja miten paljon luokka on asioihin vaikuttanut. En toki ole koskaan suhtautunut Marxiin kovin dogmaattisesti, ja mielestäni etenkin kansallisuuden ja uskonnon käsittely on sellaista, mitä marxilainen sosialismi ei ole koskaan pystynyt tekemään tyydyttävästi. Vuonna 2009 olin palannut Suomeen, etsin vaikuttamisen kohdetta, ja sellaisen tarjosi yliopistolain vastainen liike. Siellä tutustuin vasemmistoliitossa ja vasemmistonuorissa vaikuttaneisiin tovereihin, ja se oli menoa sitten se.
Tiedän, että en ole ainoa vasemmistolainen, joka tällaisen kehityksen on läpi käynyt. Usein puhutaan nimenomaan nuorempana vasemmistolaisista ja vanhempana oikeistolaisista, mutta tämän toisenkin kehityssuunnan esiin tuominen on oleellista. Viekö tie vielä tästä eteenpäin? Tulevaisuutta on vaikea sanoa, mutta tähän asti olen ollut valinnoistani tyytyväinen – ja on minulla edelleenkin kokoomuslaisuudestani ja libertaarisuudestanikin jäänteitä; en vieläkään ole oppinut vastustamaan ydinvoimaa, geenimuuntelua, vapaakauppaa konseptina (joskin jo monet skarpimmat libertaarimmat kirjoitukset olivat opettaneet, että nykyisellä ”vapaakaupaksi” kutsutulla asialla, kuten TTIP-sopimuksilla, on kaupan vapauttamisen kanssa melko vähän tekemistä), enkä usko että valtio on ratkaisu kaikkeen.