Hyöty.
Idiootit meuhkaavat netissä, huoltoasemilla ja kalliimpienkin kaljahanojen äärellä siitä.
”Mitä hyötyä meille on pakkoruotsista?” he tivaavat maailmankaikkeudelta. ”Mitä hyötyä meille on lukutaidottomasta maahanmuuttajasta?”
Eivät he koskaan nojaa hyvinvoinnin pullistamia poskilihojaan pöydän hakkaamisesta kovettuneisiin kämmeniinsä ja kysy, onko mistään muustakaan mitään hyötyä, koska vastaus saattaisi altistaa heidät entistäkin nopeammalle itsemurhalle.
Mitä hyötyä meille on Hommaforumista? Onko Perussuomalaiset rp. ollut koko olemassaolonsa aikana millään muotoa hyödyllinen järjestö? Onko selkäytimeen asti upotettu kyky purkaa, puhdistaa ja koota 7.62 RK 62 osoittautunut hyödyllisemmäksi taidoksi kuin – sanokaamme – ruotsin epäsäännöllisten verbien kertaaminen?
Mitä hittoa hyödyllä edes tarkoitetaan? Teollisia työpaikkoja, mobiilipeli-innovaatioita, pidentynyttä elinikää? Valaistumista?
Hyöty on vaarallinen käsite. Se on argumenttien neutronipommi, joka tuhoaa käyttäjänsä, mutta jättää väittelyn ehjäksi. Eikä auta, vaikka kuinka olettaisi olevansa hyvien puolella pahoja vastaan.
Kulta-Katriinaa omasta halustaan ABC-asemilla ryystävät fundamentalistisuomalaiset ovat äänekkäitä, mutta kaikeksi onneksi heitä ei kuunnella loppuun asti. ”Lopetetaan kaikki hyödytön” on napakka puolueohjelma, mutta valitettavasti kuolemaksi koko yhteiskunnalle.
Mutta he eivät ole ainoita hyötyretoriikan käyttäjiä.
Toisenlaiset idiootit eivät meuhkaa – kotona opittujen käytöstapojensa ansiosta he osaavat aiheuttaa hyödyn nimissä vahinkoa lähimmäiselleen hillitymmin äänenpainoin. Jos he olisivat kulmabaarissa tai huoltoasemalla, he olisivat siellä vain ironisesti. He pääsevät sanomalehteen muuallekin kuin katugallupiin, tekstiviestipalstalle tai rikossähkeisiin.
Sanomalehdessä he sanovat näin:
Vaikka selvitys ei johtaisikaan Guggenheim-museon toteuttamiseen, sen sisältöä voidaan käyttää suomalaisen museokentän kehittämiseen.
Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén
Helsinki saisi kuvataiteesta nostetta ja kansainvälistä näkyvyyttä. Bilbaon museolla on ollut huomattava merkitys kaupungin taloudelle ja kehitykselle.
Yleisesti hyväksytty käsitys on, että kulttuurikohteilla on suuri myönteinen vaikutus myös kansakuntien taloudelliselle kasvulle edellyttäen, että kohteet syntyvät osana kokonaisvaltaista kehityssuunnitelmaa.
Äkkiseltään en näe ongelmallisena tilojen, näyttelytoiminnan ja näyttelyhallinnon yhdistämistä.
Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja Veikko Halmetoja (vihr.)
Se on sekä vientihanke, mutta myöskin tuo Suomelle hirveän paljon. Minä luulen, että tämä tukee suomalaisia taiteilijoita ja antaa heille suuria uusia mahdollisuuksia.
Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson
Sillä on ainutlaatuiset edellytykset auttaa meitä näkemään miten paljon merkittävämpi osa aikamme taiteella voi olla tulevaisuudessamme
Apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen
Helsinkiin halutaan Guggenheim-säätiön omistama ja hallinnoima taidemuseo. Ei siksi, että siellä on taidetta, vaan siksi, koska se olisi kaikkia hyödyttävä hanke.
Bilbaon kovia kokenut biskajalaiskaupunki on ahkerasti esillä hankkeen kaunopuheisten puuhahenkilöiden lausunnoissa. Keskustelun outona taustaoletuksena on, että Helsinki on taantuva raskaan telakka- ja konepajateollisuuden kaupunki, joka kärsii muuttotappiosta ja jonka voi pelastaa vain ylikansallinen taide-elämyskeskus, kansainvälisesti tunnetulla Guggenheim-brändillä silattu McTaidemuseo.
Etunenässään vanhat taistelutoverit Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Berndt Arell – muistamme heidät Teemu Mäen avoimesta kirjeestä ”kolmen koplalle” – Suomen johtavat kulttuuriylimykset puhuvat taiteesta ja tarkoittavat franchise-yritystä.
”Lisää taidetta, hienoa!” on argumentti, jota ei ole sanottu kovinkaan pontevasti kaiken hyötypuheen keskellä. Ehkä se johtuu siitä, että Guggenheimin takia joudutaan uhraamaan Helsingin kaupungin oma taidemuseo. (Ainakin aluksi. Toivottavasti edes Helsingin taidemuseon nykyinen johtaja on huomannut pedata itselleen paikan uuden supermuseon johtokunnassa – siis jahka nämä kaupungilta vastikkeetta saadut pari miljoonaa on juotu.)
Hyöty on suomalaista keskustelua kalvava syöpä. Kulttuuriuutisissa ei puhuta taiteesta, sen miljoonista merkityksistä tai sen yksilöllisestä kokemisesta. Ei, taide pitää perustella jollakin, joka näyttää uudelta Nokialta. Faktoista viis, kunhan sille voidaan laskea numeraalinen arvo.
Käsittämättömän kallis Musiikkitalo runnottiin nykyiselle paikalleen sillä verukkeella, että se tarjoaa harjoitus- ja esiintymistiloja muillekin kuin Rso:lle tai Helsingin kaupunginorkesterille; että siitä tulee ”kansalaisfoorumi”, eräänlainen tosielämän Facebook, jossa jäyhät ugrit spontaanisti käyskentelevät lattemukit kädessään verkostoitumassa lähimmäiseensä Sibiksen opiskelijaryhmien jazzatessa lupsakasti taustalla. Tämä sitten nostaisi Helsingin kulttuurikaupunkien joukkoon ja auttaisi vaikkapa rekrytoimaan ulkomaisia huippuosaajia suomalaisyrityksiin.
Viimeistään tällaisten visioiden kohdalla sinnikkäinkin konserttitilojen ystävä joutuu tekemään hartiavoimin töitä, jottei yhtyisi huoltoasemien miesten kiroilevaan huutokuoroon.
Guggenheim-museo ei toki tule kohtaamaan mitään vastustusta. Mikäli kaupungin lahjoittamat miljoonat riittävät vakuuttamaan G-miehet, museo rakennetaan. Se kohoaa Katajanokalle tai Töölönlahdelle, muttei minnekään muualle. Rakennuksen maksaa Guggenheim-säätiö [korjaus: kaupunkihan sen maksaa], joka tulee myös korjaamaan tuotot kyseisestä kohteesta. Helsingin kaupunki luonnollisesti kustantaa osansa (esimerkiksi puolet), koska se on juuri päättänyt ulkoistaa amerikkalaismuseolle oman näyttelytoimintansa.
Suunnitellusta taidemuseosta lienee omat hyötynsä ja taatusti myös paljon haittaa. Näitä ei pidä korostaa tai kätkeä. Mutta niihin koko taidemuseohanke ei tyhjene. Viriävässä taidepoliittisessa keskustelussa pitäisi muistaa muuan seikka. Tieteiden ja taideiden kohdalla näet tavoitellaan ennen kaikkea totuutta ja kauneutta. Hyöty on viimeinen ja vaikeimmin näihin kahteen liitettävä määre.