Kouvolan keskustassa on vuonna 1936 päivätty muistomerkki, jolla pyritään kunnioittamaan kaikkien niiden sotien voittajia, joissa voittajaosapuoli on ollut suomalainen tai saksalainen. Kivipaaden alaosaan on runoiltu värssy:
Uhrimieli,
sankaruus,
isänmaamme
voimakkuus
Runo on sattuvasti valittu, sillä se kuvastaa täsmällisesti suomalaisen miehen tuntoja. Tärkeintä on olla uhri. Jos ei oikeasti, niin ainakin tuntea itsensä sellaiseksi. Paremman viholliskuvan puutteessa suomalainen mies on valmis kelpuuttamaan itselleen ylivoimaiseksi vastustajaksi ihan minkä tahansa.
Tällä hetkellä taloudellista, poliittista ja kulttuurillista ylivaltaa de facto käyttelevät ”valkoiset heteromiehet” ovat kilpaa syöksymässä myyttisen vihervasemmistolaisen suvaitsevaiston feministisen ikeen alle. Nettipalstoilla insinöörit, reservinupseerit ja vientiteollisuuden vuorotyöntekijät vakuuttavat kukin vuorollaan, etteivät ole vuosikausiin päättäneet omasta elämästään. Useimmat ovat kuvauksesta päätellen rientäneet heti työelämään päästyään antautumaan Vasemmistoliiton, Vihreiden tai Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustajille. Etenkin naistutkimuksen opiskelijat ovat suosittuja miehensimputtajia.
Alle 1500 euroa kuussa tienaavat, virkakielloista kärsivät, poliittisesta päätöksenteosta syrjäytyneet tutkijat ja taiteilijat – puhumattakaan meistä siiderillä elävistä puolikolumnisteista – ovatkin täydellisesti yllättyneet heille tyrkytetystä vallasta. Miksi rikas keskiluokka haluaa ehdoin tahdoin vaihtaa osia akateemisen rupusakin kanssa? Luulevatko kalapuikkoviiksimiehet aivan aidosti, että toivoton huutelu marginaalista on hauskempaa kuin rajoittamaton etujen kahmiminen?
Joka tapauksessa tätä uhrimieltä on kannustettava. Jokainen lesbofeministien ja maahanmuuttajien etuoikeuksista itkevä mies netissä on yksi mies pois päätöksenteosta.