Joulukalenteri 2011
Sieltä jostakin
– Jumalauta, missä se korohoro viipyy! karjui luutnantti Kapiainen kenttäpuhelimeen. Hänen vihaiset kasvonsa hehkuivat yhtä punaisena kuin joulukuinen taivas, jolla Stalinin urut soittivat kuolemansinfoniaansa Vehmersalmen mottitaistelun kuumimpina päivinä.
Kersantti Loittoneva kouraisi römpsäänsä. Kenttäpostissa saatu särkikatrilli alkoi jo kesäytyä, mutta vielä siitä riitti suupalaa. Luutnantin noitumista hän ei jaksanut kuunnella, vaan otti paremman asennon poteronsa pohjalla.
Talvisota oli ankarimmillaan kolmantena sotavuonna ja vanja vyörytti joukkoja monella puolella. Panssarikiilat olivat painaneet rintaman mutkalle Ryttylän, Koillismaan ja Tervon linjoilla. Sastamalan ja Kuortin avoimet aukeat olivat kuin leveä autobahn, jota kelpasi ryssän tulla. Mieshukka oli käynyt sietämättömäksi kaikilla lohkoilla. Kansakunta pidätteli henkeään. Seuraavaa joulua ei tulisi, jos rintama ei nyt pidä.
– Onko paperossia?
Ääni kuului takavasemmalta. Täydennykomppanian pojat olivat saapuneet. Laihoja työläislapsia, jotka olivat perineet kommunisti-isiensä julkeuden. Loittoneva ei ollut huomaavinaan nulikoita.
– Ei sillä taida olla, sanoi yksi pojista. – Tulkaa, kuomat, mennään kasemattiin särpimelle.
Joulukuun kuudes kääntyi iltaan. Lyijysade kaamoksen pimentämällä taivaallakin alkoi osoittaa laantumisen merkkejä.
– Kuulepas luti, eiköhän mekin lähdetä? Loittoneva tokaisi suupielestään. – Eivät ne sieltä tule enää näin yötä vasten.
Mietteliäänä hieraisi luutnantti Kapiainen sänkeään.
– Voisimme vaikka kuunnella radiosta presidentin puheen, hän vastasi. – Mennään toki.
Puolivälissä paluumatkalla sota loppui.
Teuvo Korkala (toim.): Kannaksen kohtalonhetket tuokiokuvina (WSOY, 1957)