Olen huomionkipeä narsisti. Olen itsekeskeinen näsäviisas besserwisser, joka janoaa julkisuutta ja huomiota. Varsinkin haluaisin päästä valtamedian paljon lukijoita omaaville sivuille, jotta kaikki tuntisivat ja ihailisivat minua.
Olen kuten nykyajan nuoret teinitytöt, joiden ainoa päämäärä on tulla julkkikseksi ja päästä keikistelemään lööppien kanteen. Olen kuten Aku Louhimiehen elokuvassa ”Vuosaari” esiintyvä teinityttö, joka halusi keinoja kaihtamatta päästä kuuluisaksi ja kaikkien ihailemaksi julkisuuden henkilöksi päätyen lopulta pornofilmin tähdeksi.
No – aprillia, aprillia ja vitsi, vitsi! En nyt ihan sentään, vaikka melkein kaikki uusliberalistiset talousprofessorit ehkä ajattelevat minusta niin.
Oikeasti tämä on hätähuuto ja vaadin TASAPUOLISTA JA MONIARVOISTA JOURNALISMIA, ja nimenomaan Helsingin Sanomilta. Hesari on levittänyt vuosikymmeniä trumppilaista ”vaihtoehtoista totuutta”.
Olen ollut yksinäinen susi jo yli 30 vuotta, jolloin olen saarnannut digitalisaation ja robotisaation tulevista uhkakuvista. 80-luvulla, jolloin aloin uhkakuvien maalailun, teknologia vasta teki tuloaan tehtaissa, eikä se vielä ollut kovin suuri uhka työllisyydelle – mutta pieniä ennusmerkkejä alkoi ilmaantua..
Vielä silloin, näkemykseni oli uusi ja tarpeeksi ”linkolalainen” (siis kylähullu), että Hesari ei tehnyt minusta henkilöhaastattelua vaan teki kahden kokosivun debattikeskustelun edesmenneen kansanedustaja Martti Tiurin kassa otsikolla: ”Onko huipputekniikka uusi Sampo, vai hyväuskoisten harhakuva?” (HS 13. 3. 1984).
Tiuri yritti tuolloin päästä teknologia- ja tulevaisuusministeriksi jollaista hän vaati perustettavaksi.
Juttu pääsi ilmeisesti vahingossa Hesariin silloisen päätoimittaja Heikki Tikkasen ja myöhemmin pääosin Janne Virkkusen valvovan silmän alta. Sen jälkeen sellaista vahinkoa ei enää ole tapahtunut. Visioni oli sen verran valtavirrasta ja HS:n päätoimittajien näkemyksistä poikkeava, että palstatilaa ei juuri sen jälkeen ole herunut – joitakin pieniä mielipide-kirjoituksia lukuunottamatta.
Kaikista suurin syntini on ollut se, että olen ollut valtakunnan pessimisti ja ”pahanilmanlintu” kun lehti toivoo sivuilleen pääosin vain optimisteja ja sankaritarinoita.
Silti olen ennustanut Suomen talouden ja työttömyyden kehitystä paremmin kuin yksikään suomalainen talousprofessori tai tutkimuslaitos – ja se on Hesarin päätoimittajien mielestä vaarallista ja anteeksiantamatonta.
Varoittelin 90-luvun lamasta jo kaksi vuotta aikaisemmin kirjassani: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” (Tammi 1989).
2000-luvun vaihteen ITC-lamasta en sentään tehnyt kirjaa vaan varoittelin puoli vuotta aikaisemmin kolmessa eri mediassa päinvastaisesti kun nobelisti Bengt Holmström.
Finanssikriisistä varoittelin myös kaksi vuotta aikaisemmin kirjassani: ”Ahneuden aika – kuinka pääoman ahneus tekee ihmisen tarpeettomaksi” (VS-kustannus 2006).
Niissä kaikissa olen kritisoinut markkinatalouden toimivuutta digitalisaation aikakaudella. Se ei ole ollut Hesarin päätoimittajien ja varsinkaan Hesarin pitkäaikaisen hallituksen puheenjohtaja ja pääomistajan Antti Herlinin agendalla.
Olen siis ollut yli 30 vuotta Hesarin mustalla listalla eli ns. ”pannassa”. Eikä sitä ole auttanut se, että olen sinä aikana kirjojeni lisäksi tehnyt satoja kirjoituksia (lähinnä vasemmistolehdissä), pitänyt satakunta esitelmää (melkein kaikissa yliopistoissa), ollut yli 20 kertaa televisiossa ja kymmeniä kertoja radiossa asiantuntijana. Vetänyt Suomen Rooman klubin kokouksia, ja pitänyt jopa pari kertaa esitelmän Eduskunnan audtoriossa.
Nämä kaikki ”synnit” ovat vain lisänneet sitä, että olen Hesarissa ”persona non grata”.
Paljastavinta Hesarin päätoimittajien diskriminoinnista on tapaus vuodelta 2008. Toimittaja Katri Kallionpää kirjoitti jutun (9.11. 2008): ”Suomessa ei ole suuria profeettoja” Siinä oli koottu Hesarin toimittajien sisäisellä äänestyksellä 30 Suomen merkittävintä toisinajattelijaa. Olin yksi valittujen joukossa – siis ”merkittävä” (toisin)ajattelija.
Olen siis ollut digikriitikkojen ensimmäinen ja (ainoa?) pioneeri Suomessa, jonka ennustukset ovat myös toteutuneet. Asian vahvistamiseksi uunituoreessa kirjassani on toistasataa referaattia ensimmäisestä kirjastani. Vähän ”hitaammallekin” lukijalle ne todistavat aivan yksiselitteisesti ennustuksieni paikkansapitävyyden.
Edes näillä meriiteillä – tai juuri siksi – minusta ei ole tehty Hesariin YHTÄ AINUTTA HENKILÖHAASTATTELUA yli 30 vuoden aikana, etteivät Hesarin päätoimittajan (ja omistajan) vastaiset näkemykset voisi levitä laajemmalle.
Olen jatkuvasti yrittänyt saada kriittisiä kirjoituksiani Hesariin julkaistavaksi – juuri onnistumatta. Viime vuosina olen lähettänyt niitä harvemmin, koska Hesarin portinvartijat (vieraskynässä esimies Matti Kalliokoski ja mielipidesivun Teija Kallio) ovat hoitaneet tehokkaasti päätoimittajien toiveet.
Tätä on jatkunut jo kolme vuosikymmentä joten tämä EI VOI OLLA PELKKÄÄ SATTUMAA, vaan systemaattista poliittista ja ideologista vaikuttamista. Sillä ei ole mitään tekemistä moniarvoisen ja tasapuolisen journalismin kanssa.
Venäjällä ja Kiinassa kaltaiseni toisinajattelija saisi nopeasti kuulan kalloon tai joutuisi kaltereiden taakse. Suomessa ei sentään vaienneta mutta vaietaan. Se on tehokkain tiedonvälityksen toteutustapa – tärkeää ei ole se, mistä puhutaan, vaan se mistä vaietaan.
Esimerkiksi yritin painostaa Hesaria julkaisemaan finanssikriisin aikana pankkien johdannaismarkkinoiden suuruutta kuvaavan graafin, jotta pankkien rakentama velkakupla tulisi julkiseen keskusteluun.
Koska näkemykseni poikkesi täysin valtavirran ekonomistien näkemyksistä ja oli kovin ”negatiivinen”, Hesari sensuroi kaikki yritykseni. Asian voi todentaa sähköpostikeskustelustani päätoimittaja Virkkusen kanssa, joka käytiin varapäätoimittaja Reetta Meriläisen välityksellä.
Siitä huolimatta, että Virkkunen eläkkeelle siirtymisensä yhteydessä antamassaan haastattelussa sanoi hurskaasti otsikolla: ”Seriöösin journalismin asiamies” seuraavasti:
”On vaarallista, jos ajattelemme, ettei meidän työllämme ole merkitystä, sillä tällä työllä jos millä on yhteiskunnallista merkitystä”. Virkkunen jatkoi: ”Ja tietysti journalistien pitää vahtia valtaa”. Ja edelleen: Virkkunen pelkää, että ”elämme taas aikaa, jossa sokeat pisteet tulevat esiin vasta vuosien kuluttua”.
Hän jatkoi: ”Sen takia journalistien on etsittävä yhteiskunnassa irrallaan ja iduillaan olevia asioita; asioita jotka ovat kaikille viiden vuoden päästä itsestäänselvyyksiä, mutta ovat vielä näkymättömissä”.
Todelliseksi farisealaiseksi Virkkunen heittäytyi kuitenkin todetessaan ”tämän takia kaikkien alojen toisinajattelijoita pitää – tai pitäisi – kuunnella enemmän. Pieni vähemmistö saattaa nähdä paremmin kuin suuri enemmistö.”
Pieni itsetutkiskelu häneltä sentään tuli: ”Mutta ei Helsingin Sanomatkaan anna tarpeeksi tilaa toisinajattelijoille. Tässä mielessä me olemme ehkä liikaa valtavirtalehti”.
Tosielämässä Hesari jakaa kuitenkin vain yksipuolista tietoa ja käyttää uusliberalistisia talousasiantuntijoita. Esimerkiksi professori Roope Uusitalo tutki, mitä talousasiantuntijoita Hesari oli käyttänyt viimeisten 20 vuoden aikana. Eniten käytetyn top 20:n -listalle pääsi 17 uusliberalistista (pääomat ja kauppa vapaaksi) talousasiantuntijaa ja vain 3 keynesläistä (taloutta pitää säännellä poliittisesti).
Ehdottaisin mediatutkijoille, että ottaisivat selvää kymmenen viimevuoden ajalta Hesrin päätoimittajien kirjoitukset, Vieraskynä-kirjoitukset sekä mielipide-kirjoitukset ja laskisivat kuinka paljon niistä on digi-myönteisiä ja kuinka paljon digi-kriittisiä kirjoituksia. Mututuntumalla väittäisin, ettei tasapuolisuudesta ole häivääkään.
Hesari on systemaattisesti hyssytellyt globalisaation haittavaikutuksia totesi väitöskirjatutkimuksessaan myös Helsingin yliopiston tutkija Lotta Lounasmeri.
Hesarin johto sanoo aina lehden olevan puolueeton. Kun Suomea ajettiin EU:n jäseneksi kuin ”käärmettä pyssyyn”, Hesarin silloinen pääomistaja Aatos Erkko painosti muittenkin medioitten päätoimittajia yhteiseen rintamaan.
MTV Oy:n toimitusjohtaja ilmoitti jopa Iltasanomissa 21.7.2010 katuvansa: ”Pekka Karhuvaara pitää lähtöä lehtitalojen yhteiseen EU-kampanjaan virheenä, joka haisi pahalle.”
Hesari on vuosikymmeniä peesannut näitä uusliberalistisia talousoppineita ja väittänyt täysin vapaan (vapaat pääomaliikkeet ja vapaakauppa) markkinatalouden kiihdyttävän talouskasvua ja luovan siten uusia työpaikkoja.
Kun olen yrittänyt saada Hesarin julkaisemaan oheiset kasvugraafit, ei niitä ”jostakin syystä” ole julkaistu, vaikka ne ovat ihan virallista dataa.
Nämä graafit todistavat Hesarin ja uusliberalististen talousprofessorien (mm. Pertti Haaparannan) uskomukset vääriksi. Viimeisten 30 vuoden 10-vuoden keskiarvokäyrä on TRENDINOMAISESTI ollut laskeva.Vuosittaiset vaihtelut voivat olla suuriakin, joten nyt ”Suomen orastavasta kasvusta” ei kannata riehaantua.
Pitkän ajan kasvu on ollut laskeva siitäkin huolimatta, että 2000-luvulla ”kasvu” on tapahtunut pääosin velkaantumalla. Tätäkään graafia en ole saanut Hesarin sivuille.
Hesari on vuosikymmeniä harhauttanut lukijoitaan ja päättäjiä, antamalla ymmärtää, että TÄYSTYÖLLISYYS ON VIELÄKIN MAHDOLLISTA – ja että KASVU LISÄÄ TYÖPAIKKOJA! Viimeistään nämä esimerkit kertovat, että Hesari on syyllistynyt ”vaihtoehtoisen totuuden” levittämiseen. Siksi minunlaiselleni toisinajattelijalle ei anneta palstatilaa.
Jos kirjoitan täysin perättömiä, isoilla valtamedioilla pitäisi olla ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat ”ampua alas” perättömät väitteet ja näkemykset. Samalla lehti voisi nostaa profiiliaan. Jos toimituskunnasta ei löydy tarvittavaa asiantuntemusta, iso valtalehti voi aina tilata rahalla ulkopuoliselta uusliberalistiselta talousprofessorilta vastakirjoituksen.
Mistä sitten vaietaan. Voisin konkretisoida sen pähkinänkuoressa siten, että kaikki sellainen tieto, joka horjuttaa vapaan markkinatalouden ja pääomien vapauden ideologiaa, on pannassa. Mitä tehokkaammin uusi tieto sitä horjuttaa, sitä varmemmin sitä ei julkaista. Vasemmistolehdet on tapettu melkein sukupuuttoon ajat sitten.
En ole huomannut, että Hesarissa ei ollut riviäkään Markus Ojalan tuoreesta väitöskirjatutkimuksesta: ”The Making of a Global Elite – Global Economy and the Davos Man in the Financial Times 2001–2011”, jossa hän tutki Maailman talousfoorumin ja maailmanlaajuisen valtamedia Financial Timesin yhteistoimintaa.
Tai sitten se on ollut niin pieni yhden palstan maininta, joka on piilotettu mainosten ja kuolinilmoitusten sekaan. Pääoman kannalta ikävät tutkimustulokset on vielä usein muotoiltu niin, että otsikko on aivan päinvastainen kuin sisältö.
Davosissa ovat juosseet myös Hesarin pääomistajat Aatos Erkko, Antti Herlin ja kaikki Hesarin päätoimittajat ja osa pääkirjoitustoimittajistakin. Muilla päätoimittajilla on ollut huonompi onni. Rahamiesten ja päätoimittajien lisäksi salaseuran kokoukseen on käsin poimittu Suomesta myös kaikkein oikeistolaisimmat poliitikot.
Ojalan tutkimuksen tulema oli, että toisen maailmansodan jälkeen erityisesti länsimaiset, ylikansallisesti toimivat yhtiöt, pankit ja sijoittajat ovat vetäneet talouden ja politiikan eliittien kansainvälisen vuorovaikutuksen muotoja. Tavoitteena on ollut luoda suotuisa poliittinen maaperä kaupan, markkinoiden ja pääomaliikkeiden vapauttamiselle.
Näin ne toimivat Ojalan mukaan niin sanotun liberaalin kansainvälisen järjestyksen keskeisinä tukipilareina ja samalla vievät maton alta demokraattiselta poliittiselta vallalta.
Nämä viestimet yhdistävät maailmanlaajuisesti vaikutusvaltaisia henkilöitä. Ojalan väitöstutkimus määrittelee nämä instituutiot ylikansallisen eliittiviestinnän tiloiksi (kuten Hesarinkin) ja arvioi niiden merkitystä maailmantalouden hallinnassa.
Minäkin suivaannuin tästä Hesarin harjoittamasta ”moniarvoisesta journalismista” sen verran, että järjestin yhdessä kirjailija Eero Taivalsaaren kanssa kritiikkiseminaarin: ”Helsingin Sanomat – Sananvapauden monopoli” ruotsinkielisellä työväenopistolla (Arbis 15.10. 2011).
Esitelmäni otsikko oli: ”Helsingin Sanomien talousjournalismi – asiaa vai asialla?”. Siitä on myös live-versio. Siellä käsittelin niitä asioita, joista Hesarissa vaietaan. Tämä uusin kirjani on elävä todiste niistä asioista, joista Hesari on systemaattisesti ja tarkoitushakuisesti vaiennut – siis digitaalinen työttömyys ja pankkien aiheuttamat riskit sekä pääoman uhkakuvat ilmastomuutokselle.
Isännän ääntä Helsingin Sanomia julkaisevassa yhtiössä käyttää nyt entisen Suomen rikkaimman miehen Aatos Erkon paikalla nykyinen Suomen rikkain mies Antti Herlin. Ja se näkyi hetikohta Hesarin organisaatiossa. (Herlinit kyllä tietävät, miten digitalisaatiolla nostetaan tuottavuutta ja voittoja).
Yhtiön silloinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen irtisanottiin yllättäen hallituksen puheenjohtajan ”luottamuspulan” takia. Hän ei ilmeisesti tehnyt tarpeeksi kokoomuslaista lehteä. Päätoimittajaksi nostettiin Kaius Niemi, joka tuli TV-nelosen toimitusjohtajan paikalta. TV-Nelonenhan on maankuulu ”korkeasta ja laadukkaasta” (hömppä)journalismistaan!
Päätoimittajien maailmankuvasta ja puoluekannoista on tehty myös tutkimus. Professori Ilkka Ruostetsaari tutki ”Vallan sisäpiirissä” –teoksessaan valtaeliitin ja päätoimittajien puoluekantaa ja maailmankuvaa. Erityisesti päätoimittajien keskuudessa se oli oikeistolaistunut ja oli valtaosin kokoomuslaista.
Hesari on aina mainostanut olevansa puolueeton sanomalehti. Kuitenkin, kun Suomea ajettiin ”kuin käärmettä pyssyyn” EU:n jäseneksi, Hesarin silloinen pääomistaja Aatos Erkko painosti muidenkin medioiden päätoimittajia yhteiseen ruotuun.
MTV:n silloinen päätoimittaja Pekka Karhuvaara kertoi myöhemmin (Ilta-Sanomat 21.7. 2010) katuvansa lähtöään lehtitalojen yhteiseen EU-kampanjaan ja piti sitä ”virheenä, joka haisi pahalle”.
En usko, että Hesarin toimittajat olisivat niin ammattitaidottomia (onhan heillä nykyään kaikilla akateeminen peruskoulutus), vaan heitä ohjaa kirjoittelussaan pelko ja omistajan käsi.
Hesarin taloustoimituksen, Vieraskynä- ja Mielipidetoimituksen päälliköillä on ollut omistajan intressien ja ”sensorin” asema. Heidän reviiriinsä on kuulunut vahtia, etteivät ”väärät” mielipiteet pääse lehdessä liiaksi esille. Palkkiona hyvästä toiminnasta he ovat päässeet lopuksi armoitettujen pääkirjoitustoimittajien joukkoon. Viimeksi sinne pääsi taloustoimituksesta Teija Sutinen ja sitten Marko Junkkari. Nyt vuoroaan odottaa Pia Elonen.
Hesarin toimittajien keskuudessa vallitsee ilmeisesti kova itsesensuuri ja pelko. Työpaikan menettämisen pelossa ei hevin uskalleta uhmata päätoimittajan maailmankuvaa ja omistajan ja intressejä.
Digitalisaatiosta on Hesarissa kirjoitettu paljon mutta pääasiassa sitä on hehkutettu ainoana tuottavuutta ja kilpailukykyä parantavana välttämättömyytenä. Havaintojeni mukaan ainakin toimittajat: Karoliina Liimatainen, Juhani Saarinen, Elina Kervinen, Teija Sutinen, Katja Boxberg, Tuuli Vattulainen, Matti Kalliokoski, Timo Paukku, Tanja Vasama, Jussi Pullinen, Jarno Hartikainen, Pekka Torvinen, Jarmo Huhtanen, Katja Kuokkanen, Olli Pohjanpalo, Marjo Valtavaara, Jussi Sippola, Petja Pelli, Ville Seuri, Jaakko Lyytinen, Jukka Petäjä ja Anna-Sofia Berner ovat kirjoittaneet digitalisaatiosta ja robotiikasta. Siis aika kattava joukko.
Yhteistä heidän kirjoituksilleen on se, että kaikki kirjoittavat, että digitalisaatio saattaa ALUKSI viedä joitakin työpaikkoja, mutta aina jokaisen kirjoituksen lopussa on loppukaneetti: PITKÄLLÄ AIKAVÄLILLÄ MENETETTYJEN TYÖPAIKKOJEN TILALLE SYNTYY VASTAAVASTI UUSIA PAREMMIN PALKATTUJA TYÖPAIKKOJA – työnimikkeistä, kokonaismääristä ja tilastodatasta ei mainittu koskaan mitään. Tämä loppukaneetti ilmeisesti on edellytys, että digitalisaatiosta saa yleensä Hesarissa kirjoittaa.
Nyt jokainen työtön, vajaatyöllistetty ja työvoiman ulkopuolella oleva tietää ja tunnistaa digitalisaation aiheuttaman työttömyyden, Hesarin toimittajat eivät ilmeisesti ole siitä tietoisia. Työttömien toimittajien laumoista hekään eivät voi olla tietämättömiä.
En kuitenkaan usko, että he olisivat siitä tietämättömiä, vaan he ovat pelkureita ja vaikenevat työpaikkansa menettämisen pelossa. Toimittajilla on kuitenkin myös itsellään vastuu ammattikuntansa mielikuvasta.
Ei ihme, Taloudellisen tiedotustoimisto TAT:n ja T-Median tuore Kansan arvot 2016 –tutkimus kertoo, että media on toiseksi vähiten luotetuin instituutio Suomessa. Kansan luottamus mediaan on ollut alhainen myös aiempien vuosien tutkimuksissa.
Toimittaja Pontus Porokuru on tehnyt kirjaansa varten haastattelututkimusta kirjaansa ”Luokkavallan vahtikoirat” varten.
”Tämä on tehnyt useista toimittajista kilttejä lampaita ja sopuleita, jotka tekevät työnsä hiljaa ja nurisevat hiljaisuudessa, kuinka heitä kohdellaan.” toteaa Porokuru. ”Toimituksessa tehdään vain juttuja, jotka päälliköt esittävät ja hyväksyvät. Päätoimittajien lisäksi uutispäälliköt, toimitussihteerit ja tuottajat toimivat portinvartijoina”, tykittää Porokuru haastateltuaan anonyymisti usean lehden toimittajia.
Jopa Hesarin työelämätoimituksen vastaava toimittaja Katariina Baer tekee Työelämä-liitteitä samoista kapeista ”sektoritutkimus”-aiheista kuin yliopistolaitosten Työelämän tutkijat. Nekään eivät uskalla tutkia työttömyyden syitä, kuten pitäisi.
Kummallista, että Hesarin toimittajien itsesäilytysvaisto ei toimi, vaikka digitalisaation johdosta yli puolet sanomalehtien työpaikoista on kadonnut Yhdysvalloissa vuoden 2001 jälkeen. Työpaikat ovat vähentyneet 2000-luvulla myös aikakauslehdissä, kirjankustannusalalla sekä radiossa.
Heillä on ilmeisesti iskenyt sama pelko, jota professori Juha Siltala kuvaa juuri ilmestyneessä kirjassaan: ”Keskiluokan nousu, tuho ja pelot”. Hesari julkaisi siitä kirja-arvostelun, jonka tekijäksi oli varta vasten valittu vuokratyötä tarjoavan Opteam-yrityksen luova asiakkuusjohtaja Elina Yrjölä.
Ilmeisesti siksi, että hänen maailmankuvansa palvelee Hesarin päätoimittajan maailmankuvaa ja toimituksen tulevaa kehitystä. Kirja-arvion alun kehujen jälkeen, Yrjölä kritisoi Siltalan näkemystä: ”Pahan olon syyksi hahmottuvat maailmanlaajuinen, valtioiden rajoista piittaamaton rahaeliitti ja uusliberaalin talousajattelun ylivalta”.
Yrjölä torppasi Siltalan näkemystä seuraavasti: ”Suomessa elintaso on tänään huomattavasti korkeampi kuin 30 vuotta sitten (tehokkaampi, jos olisi verrannut kehitystä ajanlaskun alkuun), ja kansakuntana olemme vauraampi kuin koskaan”. ”Pääomaliikkeiden vapautuminen on tukenut tätä kehitystä merkittävästi” – todisteli aivan kuten Hesarin kaikki toimittajat.
Yrjölä kuitenkin unohti tahallisesti vaurauden jakautumisen valtakunnassa sekä kelkasta pudonneiden talouskehityksen. Hän unohti täysin, että köyhyydessä on aina kysymys SUHTEELLISESTA tulojen jakautumisessa.
Hesarin suurimman henkilöomistajan Antti Herlinin kohdalla ei varmaankaan voida puhua laiskuudesta vaikka Yrjölä puolustaa rikastumista, koska ”toiset tekevät liian vähän töitä”. Herlin kiertää veroja veroparatiisien avulla ja melkein koko tuotanto ja henkilökunta (n. 96%) on jo muualla kuin Suomessa – ja intressit samoin.
Yrjölän firma käyttää raa’asti hyväkseen toimittajien ahdinkoa. Hän on kopioinut Ruotsista toimittajien vuokratyöpalvelun, koska vakinaiset työsuhteet ovat loppumassa. Suomestakin on hävinnyt viiden vuoden aikana yli 1 000 työpaikkaa.
Tämä saattaa olla Hesarissakin tulevaisuudessa. Kun toimittajat ovat freelancereina jatkuvassa ttt-työsuhteessa (tarvittaessa töihin tulevia), päätoimittajat saavat heiltä haluamansa jutun ja varsinkin näkökulman.
Yrjölä on kehittänyt työnvälitykseen robotoidun ”Journalistikoneen”, jonka avulla ulkoistetut ja freelancerit välitetään vuokratyöläisiksi kilpailemaan päätoimittajien toimituspäälliköiden antamista armopaloista.
Alalla toimitaan jo nollatuntisopimuksilla ja Yrjölä vielä härskisti peräänkuuluttaa toimittajille pienempiä palkkoja ja kaikenlaista ”joustavuutta” ja uutta ”asennetta”, jotta he säilyttäisivät kilpailukykynsä toisiaan vastaan – aivan kuten työnantajat vaativat nyt muuallakin työelämässä.
Kun oma kirjani ”Kasvun loppu” ilmestyi vajaa puoli vuotta sitten, lähetin niitä ainakin kymmenelle Hesarin toimittajalle kirja-arviota varten. Yhtään ei ole julkaistu. Toimittaja Unto Hämäläinen jo lupasi sähköpostitse tehdä sen.
Kun sitten myöhemmin tiedustelin sen ilmestymistä, Hesarin johto oli ilmeisesti puuttunut asiaan. Sähköpostissaan Hämäläinen valitteli kiireitään sekä eläkkeelle lähtemistään ja paljastavinta oli kuitenkin, kun hän lopussa tokaisi: ”Ei tämä nyt niin herkkua ole ollut”.
Yli 30 vuotta kestänyt Hesarin minuun kohdistuva boikotti kertoo todellisen kuvan journalistisesta vapaudesta, Vaikka Suomi on rankattu maailman parhaaksi vapaan tiedonvälityksen maaksi jo vuodesta 2009 lähtien (nyt paalupaikka meni Juha Sipilän Yle painostuksen vuoksi), todellisuus on valitettavasti toinen. Kaikenlaisille tyhjänpäiväisille pikkujulkuille ja muille kummallisuuksille Hesarista on kyllä löytynyt rajattomasti palstatilaa, mutta todella tärkeistä asioista vaietaan kollektiivisesti.
Näkökulma -kolumnissaan (3.3. 2016) Hesarin nykyinen päätoimittaja Kaius Niemi kirjoitti, että ”On olennaista muistaa hurskaasti, kuinka tärkeä kivijalka vapaa lehdistö on avoimen demokratian kannalta”.
Siis arvoisat Hesarin päätoimittajat Kaius Niemi ja Antero Mukka. Nyt Teillä olisi ainutlaatuinen mahdollisuus näyttää, että Suomessa toimii käytännössäkin mielipiteen vapaus ja Hesarikin on moniarvoisen ja vapaan journalismin ”edelläkävijä”.
Olen toki käytettävissä – suorastaan kerjään sitä. Jutussa kuvani tilalle voisi laittaa kaikki tässä kirjoituksessa esitetyt graafit.
Jos nyt toistettaisiin jo 33 vuotta sitten Hesarissa tapahtunut ”vahinko”, ja tehtäisiin kahden kokosivun juttu, niin siinä tilassa olisi mahdollista käydä yksityiskohtaisesti lävitse kokoomuslaisen Tiurin ja minun esittämät tulevaisuuden visiot.
Jopa päätoimittajat voisivat omin silmin nähdä, kumman visiot ovat toteutuneet? – Siinä voisi olla vaikkapa pienen skuupin ainekset?
Ari Ojapelto,
tietokirjailija
PS. Jutussa esitetyt graafit ovat uunituoreesta kirjastani: ”Kasvun loppu- ilman ostovoimaa ei ole kasvua”.