Kansan Uutisten Viikkolehdessä oli tällä viikolla kirjoitukseni siitä, miksi Suomi on nykyisin yhä vähemmän liittoutumaton maa. Miksi perinteinen sotilaallinen liittoumattomuus on murenevassa? Miksi Suomi valmistautuu ottamaan vastaan ja antamaan sotilaallista apua muille? Ohessa artikkeli kokonaisuudessaan.
Tällä viikolla presidentti Sauli Niinistön Kultarannassa tavannut Vladimir Putin selvisi poikkeuksellisesti Suomen vierailustaan ilman yhtään kysymystä pienen läntisen naapurin mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Kysymys oli silti tapaamisen asialistalla, sillä Niinistö kertoi Putinille siitä, millaisia turvallisuuspoliittisia keskusteluja samassa paikassa oli käyty runsas viikko sitten.
Niinistön aloite turvallisuuspolitiikan Kultaranta-keskusteluista on hyvä idea. Silti ainakin ensimmäisestä tapaamisesta välittyi tavalliselle televisionkatsojalle kuva, jonka mukaan koolla oli eräänlainen ulkopolitiikan juhlakansa sekä paljon tunnettuja Naton ystäviä. Tämän eliitin selkeä enemmistö olisi liittynyt Natoon jo pitkän aikaa sitten, mutta ainakin edellinen presidentti ja erityisesti Suomen kansa ovat toistaiseksi osoittaneet asiassa hankalaa yhteistyökyvyttömyyttä.
Kultarannassa lähes ainoan riitasoinnun tilaisuuteen toikin Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson, joka esitti aiheellisen kysymyksen siitä, kuinka liittoumaton Suomi enää on.
Ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd.) vastaus oli ”sopivan liittoutumaton”. Ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin (kok.) versio oli puolestaan se, että liittoumattomuus tarkoittaa Suomelle ”paitsiota”.
Silti vastaus itse kysymykseen voisi olla: Suomesta uhkaa tulla hitaasti murenevan liittoumattomuuden maa. Esimerkkejä on monta.
Julkisuudessa ohitettiin suhteellisen nopeasti se, mitä eduskunnan ulkoasiainvaliokunta totesi hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Valiokunnan mukaan ”sotilaalliseen liittoutumattomuuden aukoton toteuttaminen keskinäisriippuvuuksien maailmassa ei ole tosiasiassa käytännössä enää täysin mahdollista”.
Muotoiluun kiinnitti huomiota muun muassa Matti Vesa Volanen (Viikkolehti 14.6.) ja Volaselle vastannut Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Annika Lapintie (Viikkolehti 21.6.).
Vasemmistoliiton linja on ollut, että tämän hallituksen aikana Suomi ei hae Nato-jäsenyyttä eikä valmistele Nato-jäsenyyden hakemista. Ja hyvä näin, sillä Vasemmistoliiton ansiosta muotoiluja on pidetty mukana hallituksen ja eduskunnan papereissa.
Tämä ei silti riitä kovin pitkään. Hallitus on istunut puolet kaudestaan eivätkä kaikkein sokeimmatkaan liittoutumisen ystävät lähde siitä, että vielä ennen ensi eduskuntavaaleja Suomesta postitettaisiin jäsenyyshakemus Natolle. Siksi katse pitäisi kääntää jo seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan.
Kaikessa hiljaisuudessa Suomea on viety sotilaallisesti likemmälle Natoa ja Yhdysvaltoja kuin moni on edes huomannut. Tämän lausui Kultarannassa julki myös puolustusministeri Carl Haglund (r.):
”Me olemme lähentyneet Natoa monessa mielessä, mutta siitä ei ole puhuttu kovin paljon julkisesti. Tämä on varmasti meidän kaikkien päättäjien vika, koska on vähän vältetty tätä aihetta.”
Eduskunnan keväällä hyväksymä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko pitääkin sisällään monia, liittoutumattomuuden kannalta vähintään erikoisia kohtia.
Selonteossa todetaan, että Suomi on ”sotilasliittoon kuulumaton maa”, jonka ”puolustusvoimien kehittämisessä otetaan huomioon, ettei mahdolliselle sotilaalliselle liittoutumiselle muodostu käytännön esteitä”.
Peruslähtökohtana on toki, että Suomi huolehtii itse puolustuksestaan. Samalla kaikki ovet ja ikkunat ovat auki kansainväliselle puolustusyhteistyölle, koska se ”edesauttaa poliittisen tuen ja sotilaallisen sekä muun avun saantia tilanteessa, jossa Suomen voimavarat osoittautuisivat riittämättömiksi.”
Ja vielä: ”vastavuoroisesti tämä edellyttää Suomelta valmiutta ja kykyä sotilaallisen ja muun avun antamisen tarvittaessa. Yhteistyötä toteutetaan EU:ssa ja Naton kumppanuuden piirissä sekä kahdenvälisesti.”
Kahdenvälisen yhteistyön keskeisiksi tahoiksi määritellään Pohjoismaat sekä erityisesti Yhdysvallat. Myös asehankinnoissa korostuvat yhteistoimintakyky ja valmius vastaanottaa sotilaallista apua.
Kysymys kuuluukin: mitä apua, keneltä ja ennen kaikkea miksi? Missä tilanteessa ja ketä vastaan?
Entä kenelle Suomi valmistautuu antamaan sotilaallista apua? Milloin on käsillä tilanne, joka tuottaa ”tarpeen” sotaretkiin?
Yhteensopivuutta pidetään perusteena myös Afganistanin operaatiolle. Uusimmassa Ulkopolitiikka-lehdessä puolustusministerin puolustuspoliittisen osaston päällikkö Esa Pulkkinen toteaa:
”Osallistuminen kriisinhallintaoperaatioihin kehittää kansainvälistä yhteistoimintakykyä, mikä on perusedellytys esimerkiksi sotilaallisen avun vastaanottamiselle.”
Keskeinen väline sen toteamisessa, että Naton ruuvit sopivat Suomen muttereihin on niin sanottu PARP-ohjelma (Planning and Review Process). Se sisältää kaikkiaan 63 kumppanuustavoitetta, jotka ovat kuitenkin salaisia. Miksi yhteistyö – jota demokraattiset valtiot tekevät rauhan ja kansojen onnen eteen – pidetään pimennysverhon takana?
Naton on Yhdysvaltojen keskeinen valtapoliittinen instrumentti Euroopassa. Miksi nykyistä syvempi sitoutuminen Yhdysvaltain intresseihin sitten olisi haitallista?
Kuten turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko toteaa: ”Yhdysvallat on säilyttänyt sotilaallisen johtoasemansa ja toimii harkintansa mukaan myös yksipuolisesti”.
Juuri Yhdysvaltain yksipuolinen voimapolitiikka ja sen keskeisenä osana terrorismin vastainen sota ovat keskeisiä tekijöitä, jotka luovat epävakautta maailmaan. Jokaista salaisiin vankiloihin kadonnutta, kidutettua tai kauko-ohjatulla lennokilla surmattua terroristia ja ”terroristia” kohti syntyy tuhat uutta, jotka ovat valmiita tarttumaan aseisiin.
Vuoden 1990 jälkeen Yhdysvallat on ollut mukana 7 merkittävässä sodassa. Presidentti Barack Obaman aikana Yhdysvallat ei samalla tavoin vie asevoimin ”vapautta” ja ”demokratiaa” eri puolille maailmaa kuin George W. Bushin regiimin aikana.
Puhutaan jopa niin sanotusta Obaman doktriinista, jonka toteuttamisesta esimerkki oli Libyan pommittaminen. Siinä Yhdysvallat ”johtaa selustasta” eli tarjoaa sotilaallista tukea, mutta varsinainen pommien pudottaminen on Nato-liittolaisten vastuulla. Bushin ja Obaman doktriineissa on silti yksi yhteinen piirre: pommien alla ihmisiä kuolee.
Presidentin hyvästä yrityksestä huolimatta Suomessa keskustelu turvallisuuspolitiikasta on vaikeaa.
Kultarannan keskusteluissa vedottiin muun muassa siihen, että juupas-eipäs-jankuttaminen Natosta pitäisi lopettaa. Vaatimus on hauska, sillä sen esittävät lähes aina juupas-puolen edustajat. Liittoumattomuudesta ”jankuttamisen” haluavat lopettaa lähinnä ne, joiden mielestä myös itse liittoumattomuudelle on pantava piste.
Taustalta paistaa läpi jonkinlainen krooninen uupumus siitä, ettei suomalaisia saada mitenkään kammettua Naton taakse.
Nimenomaan analyyttistä Nato-keskustelua tarvitaan. Natossa Suomi Nato tulisi vedetyksi osapuoleksi meille täysin vieraisiin konflikteihin ja vielä tiiviimmin osaksi Yhdysvaltain globaalia voimapolitiikkaa. Lisäksi jäsenyys maksaisi enemmän kuin nykyinen puolustusratkaisu ja huonontaisi yksiselitteisesti ja varmasti suhteita Venäjään. Vastineeksi ei silti saataisi ratkaisua yhteenkään Suomen kohtaamaan turvallisuusongelmaan.