Ukrainassa jo kohta puoli vuotta jatkunut syvä ja väkivaltainen kriisi tarjoaa peiliin katsomisen paikkoja myös maan ulkopuolella. Maan kahtiajakoon ja syvään sisäpoliittiseen tyytymättömyyteen yhdistyy nyt ulkovaltojen ruma geopoliittinen peli.
Euroopan unionin maissa käydään toukokuun lopulla europarlamenttivaalit. Siksi myös meillä on hyvä arvioida sitä, miten EU on Ukrainassa onnistunut. Toistaiseksi näytöt ovat olleet hyvin kyseenalaisia.
Lähtölaukaus koko Ukrainan nykyiselle kriisille tuli EU:sta.
Viime joulukuussa maan oli määrä allekirjoittaa unionin kanssa assosiaatio- ja vapaakauppasopimus. Presidentti Viktor Janukovitsh päätti kuitenkin lykätä allekirjoitusta, ei siis kieltäytyä siitä kokonaan.
Perusteena oli, ettei Ukrainan voinut hyväksyä sopimuspakettiin kuuluvia Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n lainaehtoja. Ne olisivat merkinneet energian hinnan rajua nousua, palkkojen ja eläkkeiden jäädyttämistä ja julkisen sektorin leikkauksia. Toisin sanoen kansan taloudellinen ahdinko olisi vain lisääntynyt. Sittemmin ahdinkoa on Ukrainaan saatu, mutta tavalla, jota tuskin kukaan toivoi.
Niin sanotussa lännessä näitä perusteluita ei kuitenkaan kuultu – vaan meuhkattiin ainoastaan Venäjän painostuksesta. Sitäkin tietysti oli, mutta Moskova ei tainnut olla ihan ainoa osapuoli tässä pelissä.
EU:n puolelta Ukrainalle tarjottiin ota tai jätä – tilannetta. Sen piti nyt valita lännen ja Venäjän välillä. Samalla tehtiin selväksi, ettei Venäjän reaktioista tarvitse piitata. Olisi ehkä kannattanut, voidaan todeta viimeistään sen jälkeen, kun Venäjä lohkaisi Krimin irti Ukrainasta.
Kun Janukovitsh kieltäytyi EU-sopimuksen allekirjoittamisesta, alkoivat Kiovassa massiiviset mielenosoitukset, jotka pian kääntyivät yleiseksi hallituksen vastaisuudeksi. Sen pitäisi tietysti olla missä tahansa maassa legitiimiä, hyväksyttyä toimintaa.
Sitä vastoin Euroopan unionin, sen ulkopoliittisen edustajan paronitar Catherine Ashtonin ja monien suurten jäsenmaiden poliitikkojen reaktiot olivat yksinkertaisesti sopimattomia. Yksi toisensa perään läntiset poliitikot kävivät Kiovassa vannomassa tukeaan mielenosoittajille, joiden tavoite oli hallituksen kaataminen.
Entäpä jos vaikka Madridissa pidettäisiin hallituksen vastainen protesti, jonne Venäjän ulkoministeri ja joukko venäläisiä kansanedustajia ryntäisi julistamaan, että he ovat mielenosoittajien puolella. Samalla he asettaisivat ehtoja ja takarajoja sille, miten Espanjan hallituksen pitää toimia. Tätä ei tietenkään kukaan hyväksyisi.
Tällaisella toiminnalla EU tärveli uskottavuuttaan paitsi kaikkien niiden ukrainalaisten silmissä, jotka eivät ole erityisen innostuneita maan uusista vallanpitäjistä. Heitäkin nimittäin on ja aika paljon.
EU:n raskaiden virhearvioiden toinen puoli on se, että Yhdysvallat on palannut Eurooppaan. Moni on Suomessakin ihmetellyt, miksi amerikkalaiset ovat osapuoli Ukrainan kriisissä. Ei ole tietenkään ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Yhdysvallat on kaatamassa muiden maiden hallituksia – joko asevoimin tai jonkinlaisella pehmeällä voimalla.
Asian toinen puoli on, että Ukrainan uudet vallanpitäjät kuuntelevat ehkä enemmän amerikkalaisia kuin Euroopan unionia. Venäjällä taas vaikuttaa olevan halua sopia asioista vanhan ”hyvän” ajan (kylmän sodan?) malliin suoraan Yhdysvaltojen kanssa ja kokea, että he ovat näin jälleen tasavertaisia amerikkalaisten kanssa. EU:sta ei tässä kuviossa tarvitse niin välittää.
Suomessa havainnon EU:n virheistä Ukrainan kohdalla ovat tehneet toistaiseksi vain eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sd.) ja ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.). Esimerkiksi eurovaaliehdokkaiden keskuudessa on ollut hiljaisempaa.
Omasta mielestäni Ukrainan tapahtumat ovat todiste siitä, että EU:llä ei pidä olla yhtä yhteistä ulkopolitiikkaa. Suomi ei voi ulkoistaa Brysseliin päätösvaltaa siitä, miten se järjestää suhteensa muihin maihin. Sellaisessa ei suomalaisilla ole kuin hävittävää.
Myös nämä asiat ovat pöydällä, kun seuraavaa EU-parlamenttia valitaan.