Isänpäivän alla joissain päiväkodeissa järjestetyt läheisenpäivät ovat herättäneet kiivasta keskustelua. Sekä lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila että lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ovat tuominneet järjestelyn ja puhuneet isänpäiväjuhlien puolesta.

Kiistassa läheisenpäiväjuhlista on jotain samaa kuin väittelyssä, kuuluuko uskonnollinen sisältö koulujen joulujuhliin. Kummassakin keskustelussa on läsnä näkemys, että on olemassa norminmukainen ja oikea tapa viettää juhlaperinteeseemme kuuluvia juhlia. Päiväkodeilta ja kouluilta vaaditaan ”oikean” perinteen opettamista sen sijaan, että juhlien sisällöistä neuvoteltaisiin erilaisten perheiden kanssa ja ehdoilla.

Tosielämässä oikeita tapoja viettää isänpäivää on yhtä monta kuin perheitäkin – tai jopa vieläkin useampia. Ei ole harvinaista kiistellä samankaan perheen sisällä siitä, kuuluuko isälle laulaa aamulla vai päivällispöydässä tai kellä on oikeus ojentaa yhteinen lahja.

Juhliminen jos mikä vaatiikin kykyä neuvotella ja tehdä kompromisseja. Erityisesti perhejuhliin latautuu voimakkaita tunteita. Usein tiettyihin perinteisiin kiinnittyy vahvoja tunnemuistoja, jotka haluamme elää yhä uudelleen. Joskus on kipeää oivaltaa, että eri perheenjäsenille tärkeät perinteet voivat olla aivan erilaiset.

Silti hyvinkin erilaisten ihmisten kesken syntyy onnistuneita juhlahetkiä. Silloin löydetään yhdessä jotain merkityksellistä, joka liikauttaa jokaista juhlijaa yhtä aikaa. Parhaiten tähän yleensä päästään, kun emme jumiudu omaan käsitykseemme juhlaperinteestä vaan haluamme aidosti ottaa toisten juhlijoiden toiveet ja tarpeet huomioon.

Juuri tätä neuvottelemisen taitoa on koulujen ja päiväkotien paljon tärkeämpää opettaa kuin juhliin liittyviä perinnäistapoja. Läheisenpäivän hienous on, että juhlaperinnettä ei nähdä kahlitsevana pakkona vaan inspiraation lähteenä, jonka pohjalta voidaan lähteä toteuttamaan päiväkotiryhmän omaa juhlaa.

Olen Sinkkosen kanssa samaa mieltä, että myös kipeille tunteille on isänpäivänä oltava tilaa. Siinä, että isättömyys olisi aina surun aihe, Sinkkonen tekee toki pahan virheen: monet lapset elävät onnellisina esimerkiksi kahden äidin perheissä ilman kokemusta vanhemman menettämisestä. Tosiasia kuitenkin on, että isänpäivä voi olla kipeä asia lapselle, jonka isä on kuollut tai ei ole kyennyt syystä tai toisesta vastaamaan lapsen tarpeisiin.

Menetyksen sureminen turvallisesti edellyttää, että menetys tulee nähdyksi. Päiväkodin isänpäiväjuhla saattaa pahimmillaan toimia juuri päinvastoin. Jos koko juhla rakentuu sen varaan, että lapset juhlivat yhdessä isiään, tulee isättömän lapsen kokemusmaailmasta tabu. Silloin lapsen pitää sulkea osa minuudestaan juhlan ulkopuolelle. Se ei auta menetyksen surun käsittelemisessä vaan antaa lapsen kannettavaksi uuden taakan: ulkopuolisuuden omassa vertaisryhmässään. Sama ulkopuolisuuden kokemus voi tuottaa surua sellaisellekin lapselle, jolla ei ole koskaan ollut isää ja jonka perhesuhteissa ei sinällään olisi mitään surtavaa.

Päiväkodin isän- tai läheistenpäivähetki ei ole perheiden vaan päiväkotiryhmän juhla. Ryhmässä lapsi muodostaa itsestään kuvaa suhteessa ikätovereihin ja päiväkodin aikuisiin. Erityisen tärkeiksi tässä mielessä voivat muodostua tunnepitoiset juhlahetket. Siksi ei ole ollenkaan yhdentekevää, onnistutaanko päiväkodin juhlissa tuottamaan yhteisiä merkityksellisiä kokemuksia koko lapsiryhmälle. Aivan kuten perhejuhlissa, on päiväkodin juhlaa suunniteltaessa pystyttävä olemaan herkkä jokaisen osallistujan tarpeille ja kokemuksille ja tarvittaessa joustamaan kaavamaisista perinteistä.

Päiväkodin juhlan nimeäminen läheisenpäiväksi on yksi tapa ottaa jokainen juhlija huomioon. Hyviä tapoja voi olla monia muitakin. Olennaista on, että jokainen lapsi saa tulla päiväkotiin kokonaisena ihmisenä kaikkien perheeseen liittyvien kokemustensa ja tunteidensa kanssa ja kokea joka hetki kuuluvansa ryhmään. Niin ilo rakkaasta isästä tai onnellisesta isättömästä perheestä kuin myös suru menetetystä isästä on helpointa kohdata ryhmässä, jossa jokainen on yhtä arvokas perhetaustastaan riippumatta.