Elämme todellisuudessa, luultavimmin kosmisessa sellaisessa. Pitkin ihmiskunnan kirjoitetun historian ja varmasti kauemminkin, ihminen , tämä ”kolmas simpanssi” on koettanut selvittää ainakin itselleen, ”kuka minä olen ja missä minä olen?”

Aistit, havainnot, tunne, muisti, ehkä järki ja mielikuvituskin sekä erityisesti kädet välineinään me homo sapiens olemme tehneet monen monituista olemisen tarinaa minuudesta maailmassaan ja maailmasta minuudessamme. Loppujen lopuksi olemme muokanneet itsemme ympäristöön, jota voidaan kutsua vaikka talouden teknistieteelliseksi taideluomukseksi, siis (luultavimmin) kulttuuriseksi sivilisaatioksi.

Tähtitiede, tuo tieteistä tai ehkä paremminkin luonnontieteistä vanhin, on kiikuttanut meidät viidakoista arojen ja luolien kautta kyliin ja kaupunkeihin. Tiemme ei kuitenkaan näytä pysähtyneen vain maankamaralle vaan se on rakentunut konkreettisena jo koko aurinkokunnan mittoihin satelliittiemmekin raivaamana. Tosin tämä lähiavaruuden tie on vielä paremminkin kinttupolku tai sitäkin kapeampi ja katkonaisempi pitkospuukyhäelmä. Mutta on kuitenkin saavutus, johon Tellus-aluksen matkalaisista vain me kolmas simpanssi (Laika-koiraa toki unohtamatta) olemme kyenneet.

Mutta edelleen homo sapiens kysyy, ”kuka minä olen ja missä minä olen”. Uskonnot, filosofiat ja tieteet kaiken moiset taidettakaan unohtamatta koettavat kilvoitellen kertoa vastausta tuohon yksinkertaisesti yksinkertaiseen, mutta silti kiperään kysymykseen.

Ihmisen keksimistä jumalista ei ole ollut loppujen lopuksi todellisuuden perimmäistä kertojaa muuta kuin mahdollisille uskoville, jotka tosipaikan tullen hekin ovat joutuneet aina epäilemään mm. taivaan ja helvetin todellisuutta. Filosofioista on rakentunut ainakin kaksi peruskuvaa, joista toista voidaan kutsua idealistiseksi ja toista materialistiseksi. Toki näiden peruskuvien sekoituksia löytyy sitten useita erityisiäkin.

Tieteen kehittyminen on sitten antanut meille tekniikan ylittää rajalliset aistimemme. Jopa niin, että olemme päässeet kurkistamaan häviävän pienten olioiden maailman lisäksi kosmisen valtavuuden äärirajoille. Klassisen tähtitieteen perustalta syntyneet fysikaaliset tieteet kiidättävät ihmiskuntaa nyt kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian antamin todellisuuden mallien maailmassa kohden todellisuuden mahdollisesti objektiivista perustaa eli samalla kohden tuon peruskysymyksen  ”kuka minä olen ja missä minä olen” mahdollista ratkaisua.

Mutta ilman taidetta tieteemme tuskin olisi päässyt sekään näin pitkälle: taiteen kyky kyseenalaistaa todellisuuskuvia yhdessä tieteen kanssa on rakentanut meistä edes jonkin asteisen kulttuuriolion. Se on ollut myös se liima, joka on sivilisaatiomme evoluution/ revoluution ja moninaisuuden liitos tieteenkin kanssa. Toki ensin irrottauduttuaan uskonnoista, kuten tiedekin.

Voisiko maailmamme ja samalla me itse rakentua sitten vaikka seuraavan mallin perustalta?

Maailmat 1, 2 ja 3 (Popper, Niiniluoto etc):

Maailma 1: On ontologisesti (ja historiallisesti) ensisijainen todellisuuden osa, josta maailma 2 ja 3 ovat kehittyneet. Se sisältää aineelliset ja energeettiset (materiaaliset) fysikaaliset oliot, niiden tapahtumat, prosessit ja vuorovaikutukset: perus- ja alkeishiukkaset, näiden energiakentät, perusvuorovaikutukset ( 4 nykyisin tunnettua), atomit, molekyylit, kappaleet/ oliot (elottomat ja elolliset), planeetat, tähdet, aurinkokunnat, tähtijoukot, galaksit, kvasaarit, galaksijoukot, pimeä aine ja energia, siis kosmos fysikaalisena kokonaisuutena.

Maailma 2: Se sisältää riittävän monimutkaisten (ja yleensä hermoston omaavien) olioiden tajunnalliset prosessit: mielen, yksilöllisen tajunnan tilat ja tapahtumat, ajatukset, aistimukset, elämykset, tunteet, kivut, havainnot, mielikuvat, muistot…

Maailma 3: Se sisältää kulttuurit ja yhteiskunnat, tajuisten olioiden sosiaalisella toiminnalla tuottamat ja ylläpitämät asiat.

Tässäkö olisi niitä mallivälineitä, joilla voisimme lähestyä mainitsemani peruskysymyksen ratkaisua?