Olen seurannut kaksoiskansalaisuus-keskustelua tiiviisti – syystä että olen aika usein tuntenut olevani muukalainen Suomessa. Minua hämmästyttää kuinka vähän isänmaallisuutta tunnen silloin kun Suomi häviää tai voittaa jääkiekossa vs. Ruotsi tai Venäjä. Olen jopa tuntenut tiettyä tyydytystä kun häviämme ja viime vuonna hävisimme kaikille esim jalkapallossa. Jotenkin tämä tunne itseäkin hävettää…
Yritän selittää.
Kuka minä olen?
Kaikista eniten ärsyttää kun joku tietoviisas puhuu rinta rottingilla EU-identiteetistä. En tunne olevani EU-kansalainen, vaikka passissa niin lukee. En todellakaan tunne Brysseliin minkään valtakunnan yhteenkuuluvaisuutta. Kun matkasin joku vuosi sitten Ruotsista ja Tanskasta Hollannin ja Belgian kautta Ranskaan, koin myötähäpeää maista jotka muistuttivat toisiaan niin paljon. Tanska oli kammottavan porvarillinen kokemus, siellä pariskunta leikkasi saksilla pihanurmea – ja Hollanti, joka on niin siisti ettei roskiksia ole missään, pelkkää kaupunkia ja tasamaata. Jotakin erilaista eli ensimmäinen erilainen kulttuurivaikutus tuli Ranskasta, mutta en nyt sitäkään jaksa ylistää. Sielläkin on oma Disneyland, vaikka kielestä sentään ollaan ylpeitä.
Kirjoitan ja sanon tämän siksi, että keinotekoista identiteettiä eri maiden ja kansojen välille voi toki yrittää keinotekoisesti rakentaa, mutta ei siihen sitouduta noin vain. Tulee mieleen historia: miltähän Rooman imperiumin kansalaisista tuntui kun se laajeni? Keitä sen kansalaiset olivat?
Voin toki olla pohjalainen, koska olen parikymmenvuotiaaksi elänyt Keski- Pohjanmaalla, Kannuksessa. Vielä enemmän tunnen olevani ”Kannuksen parsialainen”, kyläyhteisön perusteella. Tämä liittyy nuoruuteen. Olen tyhmänylpeä juuri parsialaisuudesta, ehkä hivenen pohjalaisuudestakin, siis mentaliteettini puolesta. Kaikkien vaimojeni mielestä olen nimenomaan pohjalainen juntti, äärimmäinen sovinisti, joka muuta teeskentelee. He saattavat olla oikeassa. Tätäkö on suomalaisuuteni?
Olenko puolalainen?
Mutta olenko sittenkin puolalainen, kuten geneettinen karttani todistelee. Viitasaarelle tullut kappalainen Matthias Strannius tuli Ruotsista ja hänen sukujuurensa juontuvat Puolaan. Totta tai tarua, mutta miehen maalattu muotokuva 1600-luvulta muistuttaa partoineen minua. Stranniuksella oli paljon lapsia ja säätykierto kulki alaspäin – isoisäni oli kyläsuutari ja isäni kirvesmies. Kannuksessa olimme ryysyköyhälistöä, joka opetti minua paljon. Nuorena häpesin, nyt olen ylpeä juuristani. Tähän on tultu.
Kaksoiskansalaisuus?
Palataan muukalaisuus-teemaan. Ei minulla ole virallista kaksoiskansalaisuus-statusta, turha ylpeillä sillä. Vaan kun ajattelen jälkeläisiäni, tulee mieleen heidän asemansa, syntyperänsä.
Kolmella vanhimmista lapsistani voisi olla kaksoiskansalaisuus, koska heidän äitinsä on venäläinen. Passi on jokaisella kuitenkin suomalainen. Vanhimman pojan Suomen passi piti erikseen hankkia, koska hän syntyi Leningrad-nimisessä kaupungissa, Neuvostoliitto-nimisessä maassa. Ne ovat jo niminä pyyhkiytyneet maailmankartalta. Mielenkiintoista on se, että kaikki nämäkin lapset ovat maailmalle hajaantuneet – Helsingin ohella Englantiin ja Ruotsiin. Kansalaisuus on säilynyt, mutta he ovat maailmankansalaisia, jotka puhuvat ja osaavat monia kieliä, kulttuureja. Olen heistä äärettömän ylpeä!
Yhtä ylpeä olen myös nuorimmista lapsistani. Hekin ovat monella tapaa ”kaksois” – tai maailmankansalaisia, koska äitinsä suku on isän puolelta Hollannnista. He ovat matkustelleet paljon ja tutustuneet moniin kulttuureihin. Olen pannut merkille, että yksikään lapsistani ei ole ennakkoluuloinen suhteessa ulkomaalaisiin tai maahanmuuttajiin. Nuorimpien lapsieni ammatit ovat myös heitä opettaneet enemmän kuin minä isänä: he tapaavat erilaisia ihmisiä ja osaavat heihin suhtautua täysin normaalisti. Puhuvat kieliäkin.
Kirjoitin tämän blogin siksi, että minua tympii keskustelu kaksoiskansalaisuudesta sinänsä – ja erityisesti niistä rajoituksista, mitä se muka vaatii joihinkin virkoihin. Maailma on äärettömän monikansallinen ja me siinä mukana. Kysypä vain itseltäsi mistä olet peräisin, kotoisin? Mitä väliä on passisi värillä nykymaailmassa, kun kaikki liikkuvuus ja rajatylittävyys on tai ainakin pitäisi olla arkipäivää? Siinä sivussa kannattaa ajatella mitä oikeasti on isänmaallisuus?
Öisinajattelija