Nykyisin paperi- ja digilehdissä on monenlaista silppua, joka yrittää kaiketi kilpailla raivoisasti ja joskus raivoisaksi muuttuneen sometuksen kanssa (?). On vino pino tekstiviestejä, mielipiteitä, kolumneja, pakinoita, näkökulmia, vieraskyniä ja blogeja. Siihen sekamelskaan hukkuvat jo pääkirjoitukset ja muutkin keskeiset uutiset, kulttuurista puhumattakaan. Jutut lyhenevät, kuvat kasvavat!
Onneksi on poikkeuksia. Maakunnistakin löytyy muutamia “vanhan liiton” dinosauruksia, taitavia toimittajia, asiajournalisteja ja eloisia kynäilijöitä, joiden tekstejä on ilo lukea. Otetaanpa esimerkki Joensuusta, uutuuskirjan esittelyn merkeissä.
Kononen, Suonna. Konahtelua. Kolumneja Karjalaisesta 1998-2019. Kirjokansi 2019, 232 s.
Sanotaan, että epäonnistuneesta kirjailijasta tulee kärkevä kirja-arvostelija ja huonosta muusikosta Seppo Heikinheimo-vainajan kaltainen ärsyttävä irvistelijä.
Ei pidä paikkaansa. Voi olla aivan toisinkin päin: ihan tavallisena journalistina on moni kirjailijakin aloittanut. Pohjois-Karjalassa esimerkkinä olkoon vaikka Heikki Turunen, josta taatusti tuli salamavauhtia taitavampi kaunokirjailijana kuin lehtimiehenä.
Joensuulainen journalisti Suonna Kononen kävi syntymässä Ruotsin Trollhättanissa 1971, opiskeli journalistiikkaa ja siirtyi Karjalaisen kulttuuritoimittajaksi 1998. Hän ei ole vain kriitikko ja kolumnisti, vaan oikeasti musiikin ja muunkin kulttuurin monitoimimies – soittanut sellaisissa maineikkaissa kokoonpanoissa kuten Folkswagen (yhdessä Timoi Munnen kanssa) ja nyttemmin porukassa nimeltä Huojuva Lato. Joensuun kirjallisuustapahtumassa sunnuntaina 15.9. esiintyy kantriduo Suonna Kononen & Arto Pajukallio (joka on myös kirjoittava musiikkitoimittaja). Kantri taitaa olla nykyisin mieluisin genre Konosellekin ja siitä hän on tehnyt “Suomikantrin Kalevalana” tunnetun mammutti-tietoteoksen Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt (2018).
Kolumneja on syntynyt satoja. Ne ovat persoonallisia kommentteja, joista Konahtelua-kirjaan valitut kertovat musiikkimaailman mestareista, kirjallisuudesta, yleiskulttuurista ja arjen elämänmenosta turuilla ja toreilla. Miltei enemmän Kononen kirjoittaa “maailmalta” kuin kotipesän juttuja. Tajunnanvirta vie mielenkiintoisesti ajasta, aiheesta ja paikasta toiseen. Otsikko voi olla vaikka seuraava: Elokuun iltahämärä ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku (ss. 84-86), Pientä hässäkkää itänaapurissa (ss. 118-120) tai Kärki määrää ja Toivo elää (ss.174-176). Kun kolumnin lukemisen aloittaa, ei läheskään aina tiedä mihin teksti johtaa – mitä kirjoittajan päähän pälkähtää. Varsin usein kynästä tai koneesta pursuaa yllätyksiä. Aiheeksi saattaa nousta luonto, kissa tai vaikka Suomen hevonen!
Konosen kieli on eläväisen herkullista, mutta vaikka hän usein kuulostaa toisinajattelijalta, hän on aina paljon kiltimpi kuin oli esimerkiksi Erno Paasilinna. Tietomäärää ja vikkeliä leikkauksia aiheesta toiseen voi vain kadehtia! Ihmettelen, kuten moni muukin ettei hän ole kirjoittanut (tähän mennessä) vielä mitään Heikki Turusesta tai Joensuun/Pohjois-Karjalan musiikkielämän alakulttuureista, elämänmenosta bändiporukoiden katveessa tai vaikkapa Huojuvan Ladon kiertueista. Niin, ehkä se on musiikkikriitikolle liian läheinen, jopa arkaluontoinen aihe (?)
Mutta palataanpa alkuun. Suonna Kononen osoittaa sen, että myös journalisti osaa kirjoittaa: MOT !
Pentti Stranius