Otava-Oodi-Kiasma …ja vähän jazziakin
Käyskentelimme vaimon kanssa syyskuun lopulla Helsingissä, mutta kiireiden vuoksi muutama merkintä matkalta vasta nyt.
Monta tähteä Otavassa…
Retki alkoi Otavasta, ei tähtikuviosta eikä Kaivopuiston observatoriosta vaan ihan Uudenmaankadun kustantamon kuppilasta.
Vanha tutkijakollega, teologi ja virsilaulaja Arto Luukkanen on julkaissut uuden kirjan ja piti käydä kuulemassa miehen sanottavaa sen tiimoilta. Otava oli järkännyt hulppean tilaisuuden viinitarjoiluineen. Tottakai myös kamerat olivat paikalla.
Niin, Luukkanenhan on armoitettu subliikkimies, televisio-ohjelma Dosentin dosentti, Venäjä-tutkija, joka on dekkareitakin kirjoitellut – ja onnistunut nyt näköjään penkomaan Ukrainan arkistoja kunnolla, tutkija Pekka Kauppalan kanssa yhdessä. Kehuja tuli solkenaan ja vielä, kirjaa lukematta, se vaikuttaakin uusia uria avaavalta tutkimukselta, ainakin uusia arkistokokonaisuuksia Kiovassa avaavalta! Paikalle saapui tilaisuuden loppupuolella myös eduskunnan varapuhemies, Juho Eerola, mistä syystä tilaisuus sai hieman erilaisen puoluepoliittisen sävyn. Onhan Luukkanen perussuomalaisten harvoja intelligenttejä, puolueen aivoriihen välkyimpiä. Niinpä muuan Toini-toimittaja “erehtyi” kysymään meiltäkin: “Oletteko tekin perussuomalaisia?”
Lukija arvannee vastaukseni…ja hupaisan jatkokeskustelun, jonka aikana toki muistin kehua Luukkasta Lontoon Venäjä-seminaarin annista: Olimme nimittäin hänen, Risto Alapuron, Kaija Heikkisen ja parin muun suomalaistutkijan kanssa melkein kuninkaallisessa kv-seminaarissa joskus lähes 20 vuotta sitten. Venäjä-tutkijoita oli tullut paikalle monesta maasta pilvin pimein, mutta harvat heistä osasivat tutkittavan maan kieltä – Alapuro, Luukkanen, Heikkinen ja minä poikkeuksia, tietty! Kun Luukkasen puheenvuoro oli minun tönkköenglantini jälkimainingeissa hän totesi perjantai-illan päätteeksi suunnilleen näin:
“Eiköhän lopeteta tuohon Straniuksen viisasteluun – jatketaan pubissa, mä en oikeesti halua kiusata teitä enää täällä kuumassa auditoriossa…, mutta laulan tarvittaessa parista kaljatuopista virsiä”. Niin tapahtui…eikä kv-skandaalia silti seurannut….ja virsilaulajana olen Luukkasta muutenkin aina arvostanut.
Ekoistin muistelmat Oodi-kirjastossa
Oodi-kirjastoa on kehuttu maasta taivaaseen, mutta en muuta mielipidettäni: olen rakennuksen ja sen agendan (=pseudokirjasto) jo haukkunut aikaisemmissa blogeissa. Ainut, mistä tykkään, on Oodin (toistaiseksi) antama mahdollisuus olla “kaikkien kansalaisten olohuone” ja talven pakkassuoja kodittomille, ulkomaalaisille kerjäläisille… Katsotaan, miten jatkossa, odotellaan.
Oodissa vanhin poikani Leo julkaisi nuorenmiehen muistelmansa. Kustantajana maineikas Into. Olin lukenut ne isänä jo kässärivaiheessa enkä tietenkään puuttunut silloinkaan muuhun kuin pariin asiavirheeseen. Pojasta polvi paranee ja ylpeänä is-ukkina (huom. viiva siinä välissä, 7 x ukki) oli lähimain imartelevaa olla esiintymässä ja paneelissa yhdessä silmäätekevien vihreiden, Leon ystävien ja nyk työtoverien Laura Gustafssonin, Mari Pantsarin, Sari Kuvajan ja Heidi Hautalan kanssa. Todella mukavaa oli tavata myös Leon veljen, poikani Danielin perhe, jopa nauttia Vlatavassa pari olutta Danielin kanssa seuraavana päivänä. Kun on iso liuta lapsia ympäri maata ja maailmaa, niitä tapaa kovin harvoin. Jaahas, no on se tietenkin isän oma vika…
Leon “Ekoistin muistelmat” on kelpo kirja, kannattaa lukea, sillä poika on pitkän harjoittelun jälkeen oppinut kirjoittamaan laadukasta tekstiä – ja Inton kustannustoimittaja toiminut osaavasti karsiessaan turhat rönsyt, esimerkiksi liiallisesta kokousfraseologiasta.
Pari huomiota is-ukin näkökulmasta:
- Isäänsä Leo käsittelee aivan liian silkkihansikkain – mutta isovanhempia kehutaan ansaitusti. Ylpeänä allekirjoitan Leon muistot Kannuksen ajoista.
- Isät ja äidit eivät muuten onneksi tiedä lastensa toilailuista tuon taivaallista …, minkä opin juuri Leon lapsuus- ja nuoruusvaiheen kuvauksista…, mutta onneksi lapsetkaan eivät tiedä vanhemmistaan aivan kaikkea..
Kiasmassa kannattaa aina piipahtaa
Kiasman näyttelyistä ensi vuoden 2020 puolelle jatkuu neljännessä kerroksessa mainio norjalaisen Torbjorn Rodlandin (s.1970) valokuvakimara, jossa kuvat ovat moniseleitteisen vaikeaselkoisia – siis ajattelemaan panevia ihmiskohtaamisia. Katsoja tulkitsee mitä tulkitsee, ymmärtää…tai tuomitsee…
Yhteiseloa-näyttely Kiasman toisessa kerroksessa liikkuu taikuuden, mystismin ja henkimaailman sfääreissä. Ehkä minua eniten puhutteli veteraani-taitelija Outi Heiskasen “Kuoleman huone”…, vaikka en nyt muista millä nimellä se näyttelyssä mahtoi kulkeakin. Heiskanen kuvaa oman kuolemansa, balsamointinsa ja valkean huoneen, jonka läpi Kiasman kävijä saa vapaasti vaeltaa. Ajattelemisen aihetta, tottavie…varsinkin kun sain viettää perjantaina hetken Outin “teltassa” hänen kääreliinansa ääressä ihan yksin…
Mustalaismusiikki ja jazz oli iloinen loppuhuipentuma
Onneksi viisas ja monenlaista musiikkia rakastava vaimoni vei meidät Hesan reissun päätteeksi Aleksanterinkadun IHANAAN KAHVILAAN (“Ihana Kahvila Baari” , Aleksanterinkatu 7-9, ihan HKI-yliopiston ja Senaatintorin kulmilla). En tajua miten hän oli selvittänyt Hesan pikkukuppilan ohjelmistosta juuri sen siivun, joka minuakin miellytti. Enkä olisi uskonut, että rahamaailman keskuksesta löytyy noinkin mukava ja viihtyisä kuppila, jossa sai kuunnella fantastista jazzia, mustalaisvivahteista välillä – sekä nähdä niin mies- kuin naisparien villiä tanssia siinä pikkuruisella lavalla. Viva! Jopa viinilasillisen hinta viehätti: harvassa paikassa pääkaupungissa saa kelpo juomaa viidellä eurolla!
Kyll Suomen reunalla on aina välillä mukava piipahtaa…, KULTTUURIMIELESSÄ ERITYISESTI, vaan asumaan sinne asfalttiviidakkoon ei ole ikävä yhtään!
Öisinajattelija