Katsoin Kari Väänäsen elokuvallisen näkemyksen Havukka-ahon
ajattelijasta ja luin Veikko Huovisen murheellisen muisteluksen Pojan
kuolema. Molemmissa on kaihomieltä, nostalgiaa ja syvää suruakin
luonnon, menetetyn metsäläismaiseman ja aidon ihmisen puolesta.
Tekijöiden ote aiheeseen heijastuu sekä valkokankaalla että sen
takana, kirjan sivuilla ja rivien välissä.
Syksyllä kuollut Huovinen (1927-2009) oli Suuri Kirjailija ja
Ajattelija, vaikka en kaikkia hänen (poliittisia) ajatuksiaan suinkaan
allekirjoita.(Samalla tavalla pidän Sofi Oksasen Puhdistusta komeana
kaunokirjana, jossa on peräti häivähdyksiä venäläisten klassikkojen
tyylistä…, vaan en Oksasen muita julistuksia niinkään arvosta)
Mutta Huovinen ja Pojan kuolema? Miten pieni ja koruton kirja. Miten
lyhyitä ja paljastavia lauseita.Sydänverisiä tunnustuksia karhealta
korpikirjailijalta, joka katsoo modernia maailmaa ja sen menoa
ikääntyneenä, surun ja syyllisyyden kostuttamin silmin. Ja samastua voin – kun olen itsekin luonut umpeen outoon sairauteen
menehtyneen pikkuveljeni haudan. Tosin vuosikymmeniä sitten…
Niin, ja onhan sitä tullut oltua elämässä ueammankin kerran ikävässä välikädessä, vaan
en ole tuota välikäsi-ilmaisua koskaan pohtinut. Ainakaan samalla
tavalla kuin Konsta Pylkkänen Havukka-ahon ajattelijassa. Luonnossa ja
metsässä vaeltelee yhä vähemmän aidosti ihmetteleviä lapsia ja
lapsenmielisiä, saati hyvään tarkoittavia kaupunkilaisnuoria. Monet
uskovat olevansa luonnonystäviä ”taluttaessaan mäyräkoiraa” Kaivopuiston
käytävillä ( Sallittakoon tämä pieni piikki, Veikko Huovisen hengessä.)
Kun näyttelijä Kai Lehtinen järkeilee maailmanmenoa ilkikurisesti ja
metsäläishumoristisesti, itsekin sanoistaan innostuen, hän ujuttautuu
hyvin sisällle Huovisen luomaan Konsta Pylkkäseen. Käsittääkseni
kirjailija ja näyttelijä myös pohtivat tulevan elokuvan pääroolia yhdessä
– tai ainakin jutustelivat asian tiimoilta vuoden 2009 aikana. Heitä
yhdisti myös oman lapsen yllättävä kuolema ja sen aiheuttama loputon
suru. Kumpikaan ei tätä julista ja Huovinen on antanaut painattaa vuonna
2007 julkaistun Pojan kuoleman etuliepeeseen paljonpuhuvan tekstin:
”Kirjailija ei anna tämän kirjan tiimoilta haastatteluja ja pyytää ettei
häneen otettaisi yhteyttä”.
Kari Väänäsen filmi ei ole juonielokuva, vaan sen sanoma on muualla,
kansanviisauksien älyttömässä nerokkuudessa: se on kuin Konsta Pylkkäsen
pykäämä Stop-liikennemerkki meille markkinatalouden luhistamille
luupäille. Väänänen haastaa pysähtymään amok-juoksussa, hiljentymään
Havukka-ahon hengessä. Vaikka elokuva ei olisikaan mestarityö, Konsta
Pylkkänen on erilaisuudessaan välttämätön perushahmo suomalaisten
kaupunkielokuvien koheltavien tai alati krapulaa tai masennusta potevien
sankarien vastapainoksi, vastaväitteeksi. On korkea aika jarruttaa menoa
monessa mielessä, pysähtyä polkemaan vauhtia paikalleen. Muuten alkaa
olla myöhäistä miettiä vaihtoehtoja – nauttia siit ä avaruudesta ja
luontotilasta, minkä tämä maa kainuunkorpineen, pohjanmaanpeltoinen ja
vähine väkineen meille yhä antaa. On korkea aika harrastaa vähemmän
kerskaa ja enemmän kohtuutta, joka sekin on yhä suuremmassa vaarassa,
kun maailmanpulasta yritetään selvitä pelkän kulutuskäyrän
kohottamisella, kuoliaaksi viihdyttämällä. Eikö muita vaihtoehtoja muka
ole?
Voi olla, että maailmanparantaminen vaatii joskus showmeininkiä ja
hillitöntä menoa sekä markkinoinnin ja mainonnan mestareitakin. Eräs
esimerkki on muotifilosofi Slavoj Zizek. Luin hänenkin mietteitään,
katsoin dokumenttia Teemalta. Zizek luennoi, antaa haastatteluja ja
kiertää maailmaa tekemässä tiliä uuskommunismilla. Kotinsa seinällä hän
pitää Stalinia, jotta herättäisi keskustelua ja vastaväitteitä, koska ei
halua että joku olisi samaa mieltä. Zizek kävi Suomessakin eivä
tkä
kaikki mahtuneet häntä livenä kuulemaan, mutta sentään näkivät huitovan
ison pellen vielä isommalta kankaalta. Teema-televisiokanava esitti
hänestä tehdyn hätäisen dokumentin ja uusi pamfletti Politiikkaa,
idiootti! on juuri ilmestynyt.
Zizek on showmies ja matkasaarnaaja. Mutta eivät kaikki lähde hänen
matkaansa. Eivät, vaikka provokaatiofilosofi kuinka keksisi uusia
yllättäviä näk ökulmia, yhdistelisi ja kierrättäisi kuluneita
fraaseja ja esittelisi paradokseja, kertoisi menneen maailman
neuvostovitsejä .
Zizekillä on liian kiire. Havukka-ahon ajattelija ei pysy perässä ja
pysyvät ajatukset syntyvät sittenkin hitaasti. Jättävät jäljen,
koskettavat. Vai koskettaako meitä enää mikään? Jalosta sanomaasi,
Zizek! Painu Havukka-aholle, idiootti!
Joensuun virallinen Öisinajattelija