Ihmisoikeudet ovat jakamattomat ja kuuluvat YK:n julistuksen mukaan kaikille. Silti niitä loukataan kaikkialla, Suomessakin. Sodat, väkivalta ja rasismi ovat ihmisoikeuksien kannalta pahimmat rikokset, mutta silti yhteiskunnan marginaalissa elää paljon kansalaisia, jotka kärsivät jatkuvasti esimerkiksi ammatillisesta ja sosiaalisesta syrjinnästä.
Joensuun Parafest on erilainen kulttuurifestivaali. Se tuo joka syyskesä aisti-kehitys- ja liikuntavammaisten omaa taidetta tunnetuksi tavalla, mikä ei jätä yleisöä kylmäksi. Tänäkin vuonna (16-19.8.2023) Parafest kokosi monipuolisia kulttuurilähettiläitä, jotka näkyivät ja kuuluivat kaupungilla ja taidemuseon festivaaliteltalla. Valitettavasti alueellinen ja paikallinen media ei tunnu arvostavan ainutlaatuista tapahtumaa riittävästi; se jäi nytkin Joen Yön varjoon syyttä suotta.
Musiikkia, taidetta ja tanssia
Musiikki ja tanssi ovat olleet Parafestin ohjelmistossa joka vuosi, useimmiten jo avajaisissa. Niin nytkin. Joensuun torilla esiintyi jo 16.8. keskiviikkona aamupäivästä monia Parafest-muusikkoja ja upeaa tanssia nähtiin myös iltapäivällä teltalla. Uudenmaan pyörätuolitanssijoiden esitys “Me myös” oli selkeästi harkittua kriittistä teatteria tanssin keinoin. Neljän hengen ryhmätanssi osoitti millaista on kun sinua ei huomata arkipäivässä – ja kuinka käy kun tuoliinsa sidottu ihminen jää yksin makaamaan lattialle yrittäen nousta takaisin pyörätuoliinsa. Tunteet näkyivät ja taas kerran sai huomata miten kokonaisvaltaista ja kehollista tanssi voi olla, vaikka jalkoja ei käytetäkään. Joensuulainen Risto Lång ei ollut tänä vuonna mukana, mutta hänhän on alan varsinainen palkittu pioneeri!
Torstaina 17.8. festivaaliteltalla elettiin todellista musiikin juhlaa, jonka aloitti puoliltapäivin yhtye nimeltä Kamala sotku. Sen musiikillinen tyyli oli lakonista, mutta myös kantaaottavaa suomipoppia. Kitarat soivat kirkkaasti ja tietyllä tavalla “eleetön” laulusolisti miellytti yleisöä. Joensuun osuutta edusti Rantakylästä kotoisin oleva duo Nata ja Pimeä Valo, joka on tehnyt levylle myös uutta musiikkia. Nata sanoittaa laulunsa osaavasti ja nytkin uusi kappale “Kun rakkaus kuolee” oli vakavaa tekstiä. Illalla “Villiklubi”-teltalla olivat vauhdissa DJ Miki ja raivokas kuuden hengen räppäriporukka Herkkuräbäri. Asennetta ja sanomaa piisasi!
Villiklubi jatkoi iltamyöhään myös Joen yössä 18.8., jolloin kuultiin ja nähtiin reippita ralleja, räppiä ja punkkia. Queen Rebeccan burleski-numero oli aivan jotakin uutta Parafestin historiassa. Dominaa leikkivä Rebecca oli pukeutunut viettelevästi ja hallitsi ilmeet ja eleet myös pyörätuolitanssissaan. Taustamusiikki oli taiten valittua. Koko festivaalin musiikkiesitykset päätti Suomen kuuluisin “ Laulava talonmies” eli Sepi Kumpulainen yhtyeineen ja “Armotonta menoa” oli todistamassa täysi teltallinen hyvin erilaista festivaaliyleisöä.
Taidekeskus Ahjon Parafest-näyttely on vielä avoinna 27.8. saakka. Siellä voi ihailla esimerkiksi näkevän ja sokean taiteilijan “Fragmentteja pimeydestä”, Maarit Hedmanin ja Anu Haapasen yhteistyön tuloksia – tai mediataiteilija Kari Toiviaisen äänimaisemaa ja tunnelmia Tornion ja Haaparannan rajakaupungeista. Paikallisiakin taiteilijoita on esillä: Juha Nousiainen, Heidi Hirvonen ja Elsa Laakkonen.
Tarinatuokio ja koskettava elämäkerta
Kun olen ollut jo parikymmentä vuotta mukana organisoimassa Tarinafestivaalia ja Tarinaniskennän SM-kisoja Kärsämäellä, oli luonnollista kuunnella tarinoita Parafest-tapahtumassakin. Koskettavimmat kokemukset tarjoutuivat 16.8. Taidekeskus Ahjossa ja 17.8. Joensuun pääkirjastossa.
Ahjon taidesalissa esiintyi keskiviikkoiltana Tarinayhtye Tarukki – Iiris Brocke, Riikka Hänninen ja Minsku Tammela. Kyseessä oli kansanperinteen ja miltei kalevalaisen runouden yhdistämä taru noitanainen “Maanasta”, joka elää metsän siimeksessä. Sokeiden artistien yhteispeli toimi ja silmät kiinnikin pystyi tavoittamaan tarinan ytimen. Laulu, kitara, kantele ja jouhikot soivat heleästi ja sopivat hyvin runolliseen esitykseen, joka oli monin paikoin aivan hypnoottinen. Ahjon yleisö istui hiirenhiljaa: todistimme selvästi Parafestin parasta antia! Iiris Brockehan on ollut aktivistina mukana jo vuosia hienoine esityksineen. Päävastuu koko ohjelmasta oli tälläkin kertaa ohjelmistosuunnittelijoiden työtä: Arto Pippuri ja Tuija Vartiainen-Gomez myös juonsivat festivaaliteltassa eri ohjelmanumerot.
Pääkirjastossa kuultiin toisenlainen elämäntarina, “Puolinainen”. Se oli tavallaan myös Arja Ahtaanluoman omakohtaisen kirjan esittely. Ahtaanluoma sai vuonna 2017 verenmyrkytyksen ja vammautui sitten hoitovirheen seurauksena: herätessään nukutuksesta, häneltä oli amputoitu kaikki raajat. On vaikea kuvitella kuinka hän selvisi siitä shokista ja oppi käsittelemään vammansa. Viesti kuulijoille oli selvä: “En usko, että olisin selvinnyt henkisesti näin vahvaksi ilman kirjoittamista”. Erilainen faktateos, ei mikään autofiktio, lähti liikkeelle kuntoutusajan päiväkirjasta. Kirja antaa voimia ja vahvan viestin myös päättäjille siitä, miten erilaisista vammoista ihminen voi yhtäkkiä joutua kärsimään – ja kuinka niistä selvitäänkin.
Elokuvaa ei tänä vuonna ollut mukana Parafest-ohjelmistossa. Muistutan silti, että vammaisena syntyneen nuoren brittiohjaaja Ella Glendiningin uutuusfilmi ja dokukumentti “Onko täällä ketään?” (2023) on paljonpuhuva yhteiskunnallinen pamfletti vammaisten oikeuksista. Siinä kaavakuvat ja stereotypiat rapisevat!
ks. myös: www.joensuunparafest.org
(ja myös lehtijuttu: ELÄKELÄINEN 4 / 2023 – KUVIEN KANSSA)
Pentti Stranius