Ohjaaja Andrei Tarkovski lausui ja kirjoitti monessa yhteydessä elokuvailmaisun liikkuvan musiikin ja runouden välimaastossa. Hän myös totesi omien filmiensä olevan “kuvien veistelemistä ajasta”. Aikamoista veistotaidetta joka tapauksessa: ikonimaalari Andrei Rublevista ja Peilistä Stalkeriin ja venäläiseen Nostalgiaan.
Kaikissa Tarkovskin elokuvissa musiikilla – ja esimerki Peilissä myös suorilla runositaateilla – on aivan keskeinen rooli. Mutta: entäpä jos kuvanveistäjä alkaisi “veistellä” tekstejä (vaikka elokuvallisia otoksia muistuttaviksi?) mielestään kummalliseksi muuttuneesta ajastamme ja nimittäisi niitä vaikka runoiksi? Missä välimaastossa hän silloin liikkuisi?
Unohdusten kirja
Kuvanveistäjänä tunnettu Jouko “ Joksa” Toiviainen (s. 1946) on myös elokuvataiteen ystävä, ja eräs miehen mielielokuvista muistaakseni Tarkovskin Andrei Rublev. Hän on julkaissut tänä syksynä ensimmäisen kaunokirjansa, aika erikoisen runo- ja piirroskokoelman nimellä Unohdusten kirja (Kulttuurivihkot 2023, 80 s.). Toiviainen on ollut monessa mukana, toiminut Oulun läänintaiteilijanakin 1970-luvun lopulla. Kohteina kuvanveistossa ovat olleet esimerkiksi Eino Leino (1978, Paltamo), Mika Waltari (1983, Hki), Muuttolinnut /Karjala-monumentti (1983, Lappeenranta) ja punavangit – Raatin punavankileirin muistomerkki (1988, Oulu).
77-vuotias ms-tautia sairastava Toiviainen on pyörätuolissa istuessaaankin ollut aikamoisessa aktiivi- ja työvireessä, vaikka liikkuminen on käynyt nyttemmin todella hankalaksi. Kulttuurivihkot on tehnyt upean kulttuuriteon julkaistessaan hänen runo- ja piirroskokoelmansa. Sen julkaisuhistoria on seuraavanlainen:
Toiviainen näytti runojaan ja piirroksiaan oululaiselle ystävälleen, (aforistikkona hyvin tunnetulle) Eero Suvilehdolle ja Eero lähetti nipun allekirjoittaneelle. Luin ja ihastuin. Pistin runot postiin jo seuraavana päivänä, koska ajattelin, että Elias Krohn / Kulttuurivihkot saattaisi kiinnostua. Niinpä sitten kävikin…
Jouko Toiviaisen runot ovat tätä päivää ja myös piirrokset kommentoivat niiden sisältöä taitavasti. Eletään ahdistuksen, masennuksen ja leikkausten Suomessa:
Tässä murhemiehen kassi / kurttukulman matkalaisen / ilon untuvia / surun haituvia / mustelmia. Mukana on mietelmiä, heittoja ja sivalluksia, jotka ovat muodoltaan miltei aforismeja. Määritelmiäkin on mukana: Aforismi – skorpioni puolustelee pyrstöään ja Alzheimer – Muistisairaan huoneessa / tuntemattomia lapsia kuvina / leikattuja riepuja sielun riekalaita / sietämätöntä naurun pilkkaa … / muistilaput kuin syksyn lehdet / huominen niihin kiinnittyy . Ja lopulta aivan suora piikki, joka sopii hyvin vaikkapa Orpo-pojalle ja muille ministereille: Luulot tahtoivat pois ottaa / epäluulo jäi.
Galaksien välisestä etäisyydestä
Unohdusten kirjasta on lyhyt matka aforismitaiteeseen, josta on joskus sanottu, että se ei oikein käänny kieleltä toiselle. Kyllä kääntyy! Ei tietenkään sataprosenttisesti, varsinkaan jos kyse on kielipeleistä ja kielellä leikittelystä.
Mutta aforismitaide on myös yleisinhimillistä ja tavan kansalaiset eri maissa kyllä ymmärtäisivät muutenkin toisiaan paljon paremmin rauhan, sovun ja solidaarisuuden maailmassa. Siis ilman sotahulluja poliittisia johtajiaan ja propagandistista, yksisilmäistä mediaa ja aivopesua…tai rosvokapitalistisia maapallon ryöstäjiä, ihmiskunnan ja luonnon hyväksikäyttäjiä.
Galaksien välisestä etäisyydestä (Kulttuurivihkot 2020, 102 s.) on osatodistus siitä, että myös aforismit kääntyvät kieleltä toiselle. Pietarilaisen Mihail Kuzminin ja oululaisen Eero Suvilehdon aforismit on julkaistu kokoelmassa sekä suomeksi että venäjäksi – ja molempien aforismitaidetta on käännetty monille muillekin kielelille. Tottakai valikoiden, mutta parhaimmillaan Aforismi on lyhin tie kahden galaksin välillä, selventää Kuzmin kirjan nimivalintaa. Ja jatkaa kokoelmassa: Totuus tarvitsee joen, valhe – informaatiokanavan ja Absoluuttinen monarkia: kuningas ja narri samassa persoonassa. Myös Suvilehdolta löytyy kantaaottavia yhteiskunnallisia totuuksia, kuten Vallan ympärillä tungosta ja keskellä yksinäistä, mutta hän ruotii osuvasti myös parisuhdetta: Halusi syliin, joutui kynsiin tai Ei sanonut mitään ja vaikeni taas… ja vielä: Hirveän iloiset ihmiset ovat kammottavan julmia.
Galaksien välisestä etäisyydestä sisältää myös tekijöiden haastattelut sekä arvoituksellista kuvitusta, josta vastaavat Vladimir Semerenko & Katja Suvilehto. Käännökset suomesta venäjäksi ovat Arvi Pertun & Jana Zhemoiteliten yhteistyötä, venäjästä suomeksi allekirjoittaneen käsialaa.
Marina Tsvetajeva: valittuja runoja
Marina Tsvetajevan (1892-1941) tuotanto on jäänyt paljolti suomentamatta ja sitä on sanottu vaikeaselkoiseksi, jopa mahdottomaksi kääntää kieleltä toiselle. Siksi pieni kokoelma Marina Tsvetajeva. Valitut runot (Pulvis & Umbra 1997, 130 s.) onkin melkoinen aarre. Suomennoksen takana on pätevä kolmikko Hannu Helin, Liisa Viitanen & Sergei Tserasov ja he onnistuvat mielestäni oikein hyvin.
Marina Tsvetajeva oli aito kosmopoliitti, joka syntyi intelligenttiperheeseen Moskovassa. Isä oli professori ja mm. Moskovan Pushkin-museon perustaja. Marina eli osan elämäänsä ulkomailla, sekä lapsena että aikuisena, mutta palasi epäonnekseen Pariisista Moskovaan kohtalonvuonna 1939. Pian Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon, Marina karkotettiin Tatarstaniin, Jelabugan pikkukaupunkiin, missä hän teki itsemurhan hirttäytymällä elokuun viimeisenä päivänä 1941. Eikä siinä kaikki, sillä elämänkumppani Sergei Efron ammuttiin leirillä todennäköisesti samana vuonna ja myös Marinan lapset Alja ja Asja kärsivät leirituomioita.
Runoudestaan Marina Tsvetajeva kirjoittaa:
Avasin suoneni; lakkaamatta / ja palaamatta koskaan /suihkuaa suonista elämä / Tuokaa maljanne ja lautasenne! /Jok´ikinen lautanen, jok´ikinen / malja on matala…
…ja koskaan palaamatta / suihkuavat säkeet / paperille. Tsvetajevan monet runot ovat tunnelmakuvia; ne tuovat mieleen syvältä koskettavat elokuvalliset otokset, joissa ohjaaja ja kuvaaja ovat päässeet sielun syvimpään olemukseen hienovaraisesti ja pienin kameraliikkein, niukan näyttelemisen kautta. Tällaisia pieniä välähdyksiä on katsottavissa vaikka Andrei Tarkovskin filmeissä, kuten suomalaisittain myös Aki Kaurismäen omaperäisessä tuotannossa.
Ulkomailla (Italia, Sveitsi, Saksa, Ranska) Marina Tsvetajeva kärsi tyypilliseen venäläiseen tapaan kalvavasta nostalgiasta, josta totesi eräässä kirjeessään 1931: Jokin minua vetää Venäjälle, minne en voi enää matkustaa. Täällä olen tarpeeton. Siellä mahdoton. Nuoruuden runoja, kirjeitä ja mm. hieno 40-sivuinen essee “Minun Pushkinini” on julkaistu venäjäksi opiskelijoille tarkoitetussa kirjassa Marina Tsvetajeva. Izbrannoje (Izdatelstvo AST, 2002, 255 s.). Vaikka esimerkiksi Sergei Jeseniniä ihailevasta Marinasta on sanottu ettei hän ottanut kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin, se ei ole ihan totta. Tuossa Izbrannoje-kokoelmassa on esimerkiksi vuodelle 1939 päivätty runo, jonka säkeet “O, slezy na glazah! /Plats gneva I ljubvi!/ O, Tsehija v slezah !/ Ispanija v krovi! … kertovat ihan muuta.
Myös kotimaan tilanne on usein kiertotietse esillä Marinan runoissa: Shakin ääressä…Nauraen / he pilkkaavat käytävän ovisilmää./ Sillä me olemme vain shakin sotilaita! / ja joku pelaa meillä. Myös Hannu Helinin kirjoittamat erikoiset jälkisanat (“Kirje Marinalle Jelabugaan”), siis suomalaiseen Valitut runot –kokoelmaan, sisältävät mielenkiintoisen detaljin sen julkaisemisesta: “Otava, WSOY ja Tammi eivät Sinua huolineet, siinä Sinulle suomalaisen “kulttuurin” kuva”. Eipä ole kehumista siis Suomessakaan, mitä tulee suhtautumisessa venäläisen kulttuurin helmiin ja marginaali-ilmiöihin. Ei ennen…eikä varsinkaan vuonna 2023!
Venäjä- järjellä ymmärrettävä
Venäjästä on monta väitettä ja ikuista totuutta: Venäjän idea – Mitä on tehtävä – Kuka on syyllinen – Venäjää ei voi järjellä ymmärtää . Väite siitä, että järki ei riittäisi Venäjän (kulttuuri) historiallisia tms käänteitä ymmärtämään on tietenkin hourupäistä tulkintaa ja jotenkin slaavilaista tunteellisuutta ylikorostavaa. Venäjää voi kyllä ymmärtää siinä missä muitakin kulttuureja, mutta se vaatii vähintäänkin sen, että osaa venäjää ja on mieluusti maassa oleskellutkin – aivan kuten totta on Englannin ja USA:n kanssakin.
Suurvaltojen (Venäjä, USA, Kiina, Intia, Brasilia, Saksa) historian käänteitäkin voi ymmärtää, vaikka niitä ei tarvitse hyväksyäkään. Usein ymmärtäminen ei ole tarpeeksi, vaan tiettyjä asioita ja imperialistista suurvaltapolitiikkaa pitää oikeasti vastustaakin ja boikotoida. Tämä on todellisuutta myös suhteessa putinismiin ja tämän päivän Venäjän johtoeliittiin (Kannattaa silti kysyä miksiköhän maan raharikkaita oligarkkeja hyysättiin niin pitkään lännessä? Ei kai vain raha ratkaissut?).
Niin, suurvalloilla on yleensä oma suuruudenhullu ideansa olla ja pysyä suurena ja mahtavana. Siihen ne tarvitsevat “idean” lisäksi uskolliset vasallinsa, joita aina piisaa ja joita voi usein ovelasti hyväksikäyttää ja riistää. Niin tapahtuu nytkin, eikö vain? Eikö Suomi sulo pohjolastakin ole pikku hiljaa tulossa takinkäännöksen seurauksena uskollistakin uskollisempi Nato-Suomi?
Pentti Stranius, Susirajan virallinen Öisinajattelija