Lukemisen hiipumisesta, jopa lukutaidon katoamisesta on kirjoitettu ja keskusteltu vuonna 2023 vilkkaasti. Vähemmistö aikuisista suomalaisista lukee silti paljon, käyttää jatkuvasti kirjastopalveluja ja on huolissaan siitä miten varsinkin paperisen kirjan arvo on pudonnut ja kirjahyllytkin kadonneet asunnoista. Kuulun tätä nykyä kaiketi aktiivilukijoiden joukkoon, sillä kirjanpitoni mukaan luen 50-100 kirjaa vuosittain, nykyisin enemmän fiktiota kuin faktaa.

Loppuvuodesta ei aina muista mitä on tullut luettua, mutta kyllä vaikuttavat lukukokemukset jäävät silti mieleen. Kirjat saavat pohtimaan omaa elämää ja tarinat tulevat outoina muunnelmina joskus uniinkin. Ellen lukisi päivittäin, tuskin pystyisin kirjoittamaankaan ja kieli kutistuisi entisestään: puhumattomuushan on yhtä yleistyvä ja katastrofaalinen ilmiö siinä missä katoava lukutaito.

Venäjää fiktiona

Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella seurasin 1995-2007 työkseni yli kymmenen vuotta tietokirjallisuutta, tein kymmenittäin haastatteluja Pietarissa, Petroskoissa ja Pitkärannassa, luin historiaan ja Venäjän murrokseen liittyviä väitöskirjoja, tieteellisiä artikkeleita, usein itsekeskeisiä muistelmia, puisevia seminaariraportteja. Nykyisin luen mieluummin fiktiota, sillä tarinat tekevät jotenkin venäläisen(kin) todellisuuden näkyvämmäksi – ja kenties kuvitellun “paremman” tulevaisuuden mahdolliseksi tai vähintäänkin moniulotteisemmaksi kuin tutkimuskirjallisuuden tuotteet. (Seuraavassa siirryn kahteen loppuvuoden 2023 uutuuskirjaan, jotka juuri luin.)

 

Oksana Vasjakina: HAAVA. Otava 2023, 254 s.

Oksana Vasjakinan Haava (ven. Rana, 2021) on runoilijana paremmin tunnetuksi tulleen nuoren venäläiskirjailijan esikoisromaani. Riku Toivolan suomennos (2023) on pätevää työtä, sillä Vasjakinan kieli on kiemuraisen runollista ja tajunnanvirta yllätyksiä täynnä – puhumattakaan lesbona elävän ja kotimaassaan nyt sensuroidun tekijän arkielämän poikkeuksellisen rehellisestä, suorasukaisesta ja välillä hyvinkin intiimistä kerronnasta. Autofiktio ja suoruus ovat usein parhaimmillaan kirjailijan pohtiessa paikka paikoin kirjoittamistaan ja todistellessaan vähän kuin itselleen: Kun kirjoitus purkautuu minusta, tunnen tehneeni jotakin väärää. Kirjoituskohtausten jälkeen jään alastomana aron leveälle tielle. Minua pelottaa näyttää muille töitäni, se tuntuu samalta kuin minua pyydettäisiin julkisesti paljastamaan sukuelimeni tai esiintymään asiantuntijana asiassa, josta en tiedä mitään, tai puhumaan raiskauskokemuksesta tuntemattomalle… (s. 184)

Vasjakinan Haava sisältää monenlaista haavoittumista. Haavoittuminen koskee omaa seksuaalisuutta ja sen paljastamista, mutta yhtä lailla kirjoittajan suhdetta niin isän- kuin “äidinmaahan” (= ven. neutraalimaskuliini: Otetshestvo tai feminiini: Rodina ) ja rankkaa pettymyksen tunnetta kotimaan nykytilasta. Henkilökohtainen haava painaa omaatuntoa myös ristiriitaisessa viha-rakkaussuhteessa juuri syöpään kuolleeseen äitiin. Äidin mukaan syöpä oli seurausta tyttären seksuaalisyntisestä elämästä. Silti äidin tuhkauurna kulkee Vasjakinan tarinassa mukana pitkin Siperiaa: Novosibirskia, Irkutskia, Bratskia, Ust-Ilimskia ja Volskia, mitä kautta ääretön maanosa avautuu lukijalle aivan uudella tavalla. Kuolemisen byrokratia on Haavassa paljolti samaa mitä Irkutskin alueella syntynyt elokuvaohjaaja Aleksander Sokurov kuvaa “dantelaisen helvetillisessä” filmissä Toinen piiri (ven. Vtoroi krug, 1990). Siinä nuori mies joutuu koville Pohjois-Venäjän pikkukaupungin byrokratian kanssa järjestäessään köyhänä kuolleen isänsä kunnialla hautaan. Kunniasta ja rakkaudesta on pohjimmiltaan kysymys Haavassakin.

Oksana Vasjakina on jo nuorena ilmeinen ja omintakeinen kirjailijalahjakkuus, josta taatusti kuullaan vielä. Runollisuus tuo tyyliin oudon salaperäisyyden hunnun, muistuttaen (ainakin minun mielestäni) Marina Tsvetajevan puhtaanneitseellistä runoutta (?)Vasjakinan venäjäksi julkaistut runokirjat ovat: Zhenskaja proza (2016) & Veter jarosti (2019).

 

Arvi Perttu: UNIA SODASTA. Kirjokansi 2023, 238 s.

Arvi Perttu muutti nelikymppisenä Petroskoista Suomeen vuonna 2001, kierteli maata idästä länteen ja asettui lopulta Lieksaan, mihin selvästi kotiutui. Hän on tuntemistani Venäjällä syntyneistä ihmisistä selvästi kaksikielisin (venäjä ja suomi) ja puhujanakin ilmiömäinen tarinankertoja, teeskentelemätön ja suora. Perttu kuuluu Karjalan kalevalaiseen runonlaulajasukuun ja sen huomaa (Vanhemmat ovat vienankarjalainen kirjailija Pekka Perttu ja inkerinsuomalainen kansanrunouden tutkija Unelma Konkka. Arvi Perttu opiskeli kirjallisuutta Moskovan maineikkaassa Gorki-instituutissa, työskenteli kääntäjänä ja tulkkina mm. Petroskoin kulttuurilehdissä ja kirjoitti alkuaikoina myös sekä suomeksi että venäjäksi tarinan kotikaupunkinsa älymystön hurjista toilauksista neuvostoajan loppuaikoina, lyhyen proosateoksen nimeltä Petroskoin symposiumi )…

Kun tutustuu Pertun omaperäiseen tuotantoon, mikä käsittää12 teosta ja siinä sivussa paljon käännöstöitä, tajuaa kirjailijan monipuolisuuden: Papaninin retkikunta, Skumbria, Kipu, Kuningattaren vuosi, Poika joka piirusti kaloja jne ovat aiheiltaan melko lailla erilaisia, mutta Raja-Karjala niitä yhdistää ja erityisesti kirjailijan oma elämäkin (Tiedän, koska olemme tehneet Arvin kanssa vähän yhteistyötäkin, muun muassa kääntäjinä kaksikielisessä, Eero Suvilehdon & Mihail Kuzminin tuotantoa esittelevässä afrorismikokoelmassa Galaksien välisestä etäisyydestä . Niinpä olen kriitikkona kaiketi jäävi arvioimaan hänen/ystäväni teoksia, mutta viis siitä! – P.S.)

Arvi Pertun vahvuus kirjailijana on paitsi geeneissä ja kielessä, myös outojen yksityiskohtien muistamisessa, kuuntelemisen ja sekalaisen lähdeaineiston keräämisen ja seulomisen taidossa. Sivupolut ja takaumat ovat teksteissä elokuvallisesti hallinnassa! On ollut ilo tutustua Arviin asuessani Lieksassa vuodet 2012-2016 – kalastusreissuilla, tarinatuokioissa ja viime vuosina myös pitkien puhelinkeskustelujen aikana. Tarinoita piisaa, niin menneestä kuin nykyajasta, mitä kotioloissa viihtyvä Arvi seuraa paljolti netissä ja some-keskusteluissa.

Nykyaika ja mennyt, Ukrainan sota ja stalinismin vainokausi, ovat aiheena myös uusimmassa teoksessa Unia sodasta (2023), josta kirjailija sai Pohjois-Karjalassa arvostetun, Kirjailijayhdistys Ukrin myöntämän “Vuoden kynä”-palkinnon. Kirjan olennainen sisältö limittyy stalinismin ja putinismin uhrien ja arjen kuvaamiseen. Ollaan siis toisaal1a 1930-luvun terrori- ja karkotusvuosissa, toisaalla Ukrainan sotarintamalla nykyajassa. Sinne kertoja Sergei (jonka fiktiivisen hahmon kirjailija liitti alunperin hieman toisin suunnittelemaansa teokseen kun Ukrainan sota alkoi helmikuussa 2022) päätyy vastentahtoisesti ja/tai tietämättään. Toinen kertoja on mummo, joka tulee ja tuo Sergein rintamauniin Venäjän neuvostokauden historian rankat puolet, karkotukset ja “leirielämän”.

Kuten Oksana Vasjakinan Haava, myös Arvi Pertun Unia sodasta tapahtuu suurelta osin Uralin itäpuolella, Siperian maisemissa – Irkutskissa, Bratskissa, Ankara-joen jylhissä, mutta usein jääkylmissä maisemissa. Aava maa ja tundra kiehtovat selvästi molempien uutuuskirjojen tekijöitä: autofiktio on Vasjakinalla siperialaista nykytodellisuutta, Arvi Pertulla sukulaissuhteen tuomaa mennyttä, lapsuudessa ja nuoruudessa kuultuja tarinoita. Ukrainan sodan helvetistä Perttu luo sitten Sergei-kertojan kokemuksen kautta harvinaisen realistisen ja rujon kuvan. Sota on rikollista eikä tappajista ole sankareiksi missään mielessä.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia Sergein sotakokemuspiiristä riittää: Tsetseenien eli Kadyrovin rangaistuspataljoonan julmuudet, tataarien, burjaattien ja “ukrien” (= ukrainalais”natsit”) erityspiirteet ja kylien tuhoamiset, siviilien teloitukset. Millekään julmuuksien mässäilylle tekstissä ei silti mennä, keskeisempää on rintamaolojen tylsyys, tietämättömyys, joukkojen siirtojen ja hyökkäysten odotus, miesten epätoivo, Sergein omat haaveet ja kotiolojen kaipuu.

Haava ja Unia sodasta hipovat tyyliltään runollista realismia ja edustavat monella tapaa myös venäläisen nostalgian ja uudemman historian fiktiivisten kuvausten parhaita puolia. Teemoiltaan ne luovat kaikessa suoruudessaan ainakin vähän toivoa eivätkä rakenna viholliskuvia. Uskon että ne auttavat ymmärtämään itänaapurin pieniä ihmisiä, arjen historiaa ja todellisuutta toimien samalla selkeästi kaikkea väkivaltaa, sensuuria ja sotaisaa militarismia vastaan, ihmisyyden ja inhimillisen myötätunnon herättämisen puolesta.

Pentti Stranius, Susirajan virallinen Öisinajattelija