Kielletyn seksuaalisuuden syvät haavat ja ihmissuhteet
Vasjakina, Oksana. Haava (ven. Rana). Otava 2023, 254 s. (suom. Riku Toivola)
Vasjakina, Oksana. Aro (ven. Step). Otava 2024, 207s. (suom. Riku Toivola)
Haava (ven. Rana, 2021) on runoilijana paremmin tunnetuksi tulleen nuoren venäläiskirjailijan esikoisromaani. Riku Toivolan suomennos (2023) on pätevää työtä, sillä Vasjakinan kieli on kiemuraisen runollista ja tajunnanvirta yllätyksiä täynnä – puhumattakaan lesbona elävän ja kotimaassaan nyt sensuroidun tekijän arkielämän poikkeuksellisen rehellisestä, suorasukaisesta ja välillä hyvinkin intiimistä kerronnasta. Autofiktio ja suoruus ovat usein parhaimmillaan kirjailijan pohtiessa paikka paikoin kirjoittamistaan ja todistellessaan vähän kuin itselleen:
“Kun kirjoitus purkautuu minusta, tunnen tehneeni jotakin väärää. Kirjoituskohtausten jälkeen jään alastomana aron leveälle tielle. Minua pelottaa näyttää muille töitäni, se tuntuu samalta kuin minua pyydettäisiin julkisesti paljastamaan sukuelimeni tai esiintymään asiantuntijana asiassa, josta en tiedä mitään, tai puhumaan raiskauskokemuksesta tuntemattomalle…
Vasjakinan Haava sisältää monenlaista haavoittumista. Haavoittuminen koskee omaa seksuaalisuutta ja sen paljastamista, mutta yhtä lailla kirjoittajan suhdetta niin isän- kuin “äidinmaahan” (= ven. neutraalimaskuliini: “Otetshestvo” tai feminiini: “Rodina” ) ja rankkaa pettymyksen tunnetta kotimaan nykytilasta. Henkilökohtainen haava painaa omaatuntoa myös ristiriitaisessa viha-rakkaussuhteessa juuri syöpään kuolleeseen äitiin. Äidin mukaan syöpä oli seurausta tyttären seksuaalisyntisestä elämästä. Silti äidin tuhkauurna kulkee Vasjakinan tarinassa mukana pitkin Siperiaa: Novosibirskia, Irkutskia, Bratskia, Ust-Ilimskia ja Volskia, mitä kautta ääretön maanosa avautuu lukijalle aivan uudella tavalla. Kuolemisen byrokratia on Haavassa paljolti samaa mitä elokuvaohjaaja Aleksander Sokurov kuvaa “dantelaisen helvetillisessä” filmissä Toinen piiri (ven. Vtoroi krug, 1990). Siinä nuori mies joutuu koville Pohjois-Venäjän pikkukaupungin byrokratian kanssa järjestäessään köyhänä kuolleen isänsä kunnialla hautaan. Kunniasta ja rakkaudesta on pohjimmiltaan kysymys Haavassakin.
Oksana Vasjakina on jo nuorena ilmeinen ja omintakeinen kirjailijalahjakkuus, josta taatusti kuullaan vielä. Runollisuus tuo tyyliin oudon salaperäisyyden hunnun, muistuttaen (ainakin minun mielestäni) Marina Tsvetajevan puhtaanneitseellistä tajunnanvirtaa (?)Vasjakinan venäjäksi julkaistut runokirjat ovat: Zhenskaja proza (2016) & Veter jarosti (2019).
Aro (ven. Step, 2022) on kriitikko Juri Saprykinin mukaan “…lempeä ja pelottava kirja – isästä, rakkaudesta, kärsimyksestä, Venäjästä, ja pohjimmiltaan ne ovat yksi ja sama asia”.
Arossa kuljetaan paljon Astrahanin aroilla, Volgan suistossa, mutta myös venäläisrekan mukana kohti pohjoista. Kertoja matkaa isänsä autossa kohti Moskovaa, tulevaa opiskelukaupunkiaan. Matkassa on monta mutkaa ja takaumaa, sillä isä tekee välillä kuolemaa, on kuollut tai juovuksissa, muistoissa tai läsnä. Hän sairastaa aidsia ja tytär tietää, että kuolema on lähellä.
Kyse on tavallaan edelleen myös viha-rakkaussuhteesta – kuten Haavassakin, mutta nyt ollaan matkalla kuolleen tai kuolemaa tekevän isän kanssa, jonka varjosta ei millään ilveellä tahdo päästä eroon. Tämän rikollinen elämä toistuu tarinoissa, joissa on silti sankarillista hohdetta, eräänlaista virallisenrehellisen “vor v zakone”- rikollisen pyhimyskehää, Vaskina tunnnustautuu nyt toistamiseen vanhempiensa tyttäreksi, joka on imenyt vähintäänkin geneettisesti paljon paitsi juoposta äidistään myös huumeita ja vodkaa vetävästä isästään. Hän ei kersku tällä perinnöllä, mutta hyväksyy sen itsessään, tunnustaa autofiktiossaan.
Lesbous ja vastarinta kaikkea virallista vouhotusta, niin neuvostonostalgiaa kuin ajan ryöstökapitalismin karmeita puolia kohtaan, elää mehevässä kielenkäytössä, josta voi helposti sanoa Erno Paasilinnan tavoin ja sanoin : Ensin pitää elää sellainen elämä, että…
Oksana Vasjakina elää ja jatkaa harvinaisen omaperäistä luomistyötään Vladimir Putinin ajan Moskovassa. Voi vain toivoa, että hän saa tehdä kirjoitustyötään rauhassa, koska ei halua menettää venäjän kielensä vivahteita emigroitumalla. Suomentaja Riku Toivola on todennut kirjailijasta: Hän on näissä romaaneissaan, trilogiassa, hautaamassa koko vanhan, Neuvostoliitossa kasvaneen sukupolven. Niinpä, ainakin vertauskuvallisesti!
Öisinajattelija