Suomen tunnetuimmat paikallisjournalistit majailevat Helsingissä,
tarkemmin läpinäkyvässä Sanomatalossa. Kaikista vaikutusvaltaisimmat heistä
näkevät ylimmistä kerroksista hyvin Arkadianmäelle. Valta on
lähellä ja eliitti esillä, tavoitettavissa. Eduskunnan kuppilaan on
myös lyhyt taksimatka – kukapa lumisia pääkaupungin katuja kahlaisi,
talvella 2010…
Myös Kiasma, siis kulttuuri, kiinnostaa, koska sekin on
lähietäisyydellä. Ateneum ja Picassokin. Kun paikallislehden
ulkomaanjournalistin pitää lähteä maailmalle, kuten Brysseliin,
avainkysymys on se, kuinka nopeasti taksi vie lentokentälle. Kerrotaan,
että lasitalon alemmista kerroksista on uskaltauduttu
haastattelumatkalle musiikkitalon työmaallekin. Kävellen.
Kyllä harmittaa
Paikallisjournalistit kirjoittavat paikallisista asioista,
luonnollisesti. Koska eduskunta ja rautatieasema ovat sopivan matkan
päässä lasisesta sananvapauskeskusta, jutunaiheet ymmärtää. Ja
jutunaiheita on lähistöllä riittänyt: kestopilkattavat vanhaset ja
väyryset kompuroivat lautakasoissa, naisissa ja kirjamarkkinoilla.
Junat muuttuvat tai juuttuvat kinoksiin ja myöhästelevät.
Kadutkin ovat keskustassa niin lumisia, että taksi ei aina mahdu
työpaikan etuovelle eikä kotioven metrituntumaan. Kyllä harmittaa.
Liikenne on muutenkin sekaisin, pakastaa tai pyryttää lunta niskaan. Jos
Liisankadulla paukahtaa vesijohto, miten tiedottaa siitä kaikelle
kansalle? Mieti siinä sitten suuria aiheita, tee tutkivaa journalismia –
kun ei pääse enää Kallioon, thai-tyttöjenkään luo.
Ja tyhmä kansa kyttää vain kisoja. Harva lukee lasitalon
paikallisuutisia eduskunnan käytäviltä, asemasillalta,
Finlandia-talosta. Uheilutoimituksessa on epäilyttävän hiljaista, koska
kaikki kynnelle kykenevät ovat päässeet yhdistetylle analyysi-, loma-
ja terapiamatkalle rapakon taakse. Harmittaa, olisihan siellä
paikallisjournalistista osaamista tarvittu, tekemään tutkivampaa tekstiä
Vancouverin yöihmisistä ja muista vähemmistöistä.
Zelig-ilmiö
Sanomatalossa koostetaan Suomen paksuinta paikallislehteä, joka on
tosin ohentunut merkittävästi, kun laman mainosmarkat lasketaan
tarkemmin. Nokiaa myöten. Kun kilometrikorvaukset ja päivärahat ovat
tiukemmalla ja freelancerit pistetty ahtaalle maakunnissa,
paikallislehti on voinut keskittyä paremmin paikallisiin asioihin. Moni
toimittaja haastatteleekin kuppilassa mediakaveriaan tai paikallisille
helsinkiläisille tuttuja televisiokasvoja – niitä, joilla on silikonit
tai jotka osaavat sanoa vakuuttavasti ”VITTU”. Huhu kertoo, että eräs
aloitteleva paikallisjournalisti olisi käväissyt silikonityössä
Riihimäellä saakka – nukahdettuaan paikallisjunaan. Näin hänellä on
nyt myös vankka maaseutu-Suomen näkemys Vanhasesta, miksei politiikasta
laajemminkin.
Mutta vaikutusvaltaisimmat paikallisjournalistit ovat katselleet ja
käyskennelleet eduskuntatalolle päin jo sen verran pitkään, että
heidän kohdallaan voidaan puhua ns. Zelig-ilmiöstä. Mikä se on? Katso
linkistä, Woody Allen sen tietää…
( http://www.filmgoer.fi/new/klassikko/zelig )
Zelig on kameleonttimaista samastumista: paikallisjournalistista tulee
eduskunnassa paikallispoliitikon kaksoisolento. Hänen muotonsa,
pukeutumisensa ja esiintymistyylinsäkin muuttuu esikuvan kaltaiseksi.
Kun sosiaalinen status kohoaa korkeuksiin, tietopääoma kutistuu samalla
olemattomiin. Eduskuntatalolla hän ottaa selvää vähän kaikesta , mutta
eioik eastaan mistään. Minkäs teet – kähmivistä viiksivalluista ja lapsia
ahdistelevista opettajista, naivista tai eroavista edustajista ja muista
huippuluokan uutisista kansa tykkää. Ja valtahan on kansalla,
mediassakin.
Kuten poliitikko Zelig-journalistikin oppii eduskunnassa vuosien
varrella yhä enemmän ”ajan ilmiöistä”- ”vähän kaikesta” ja yhä vähemmän
olennaisesta. Loppupeleissä Stubb-Zelig-ilmiön (esimerkiksi) valtaan
hurahtaneen oikea käsi saattaa nousta – vallan lähipiirissä ja imussa –
Hynkel-maiseen tervehdykseen kuin huomaamatta…
Joensuun virallinen Öisinajattelija