Elämäntarinaa lukiessa
Elämäntarina (jatkossa ET) on pieni kulttuurilehti, jota tehdään talkoilla vapaaehtoisvoimin, Elämäntarinayhdistyksen aktivistien, kirjailijoiden ja harrastajakirjoittajien avustuksella neljän numeron vuosivauhtia. Kirjailija Liisa Enwaldin nykyisin päätoimittamalla lehdellä on ollut vuosia uskollinen, kolmisenkymmentä kirjoittajaa käsittävä avustajajoukko, johon Öisinajattelijallakin on ollut kunnia kuulua viimeiset 15 vuotta.
ET sisältää usein herkullisia pikkutarinoita, runoja ja aforismeja ihmisten arjesta tai menneestä maailmasta kuten myös oivaltavaa, ja viisasta kommenttia ja kolumnia kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja nykymaailmanmenosta yleensä.
Ulkopuolisuus ja itsensä eristäminen
Kirjailijaliiton varapuheenjohtaja Hannu Niklander pohdiskelee Elämäntarinassa (ET 3-4 / 2018) sitä mitä on hyvä ja huono ulkopuolisuus. Samaa olen itsekin mietiskellyt, nimenomaan suhteessa siihen kuinka ihminen on alkanut “ulkopuolistua” ja eristää itseään muista ottaessaan käyttöön yhä uutta tekniikkaa ja erilaisia vempaimia, joita ei sitten oikein hallitse. “Connecting People” saattaa nimittäin varsin usein muuttua vastakohdakseen silloinkin kun uusien älypuhelinsovellutusten (mikä termi?) tarkoitus on ihan toinen: yhdistäminen muuttuu eristämiseksi – ja kaiken lisäksi ihan vapaaehtoispohjalta! Sosiaalinen media, jota esimerkiksi älypuhelimilla tiukasti seurataan, voi aiheuttaa pahan addiktin ja ulkopuolisuuden tunneähkyn, vaikka näennäisesti tekee samalla maailman pieneksi. Ihminen kun ei ole henkisesti ja moraalisesti kypsä erilaisiin teknisiin luomuksiinsa eikä varsinkaan siihen virtuaaliseen keinomaailmaan, joka vain surkeasti heijastelee todellisuutta elokuvan tavoin. Seurauksena on itsensä eristäminen, kasvava osallistumattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne.
Niklander kirjoittaa:
“Myös sosiaalinen media ulkopuolistaa. Sen avulla saa reaaliaikaisen kontaktin vaikka Patagoniaan tai Tasmaniaan, mutta samalla se sulkee pois välittömästi läsnä olevat ihmiset, tuottaa vierekkäin istuvien tuttavien samanaikaista eriseuraisuutta. Älypuhelimesta on tullut poissaoloväline” ( ET 3-4 / 2018)
Viisasta puhetta. Ulkopuolisuutta on monenlaista ja ulkopuolelle jättäminenhän on myös eräs kiusaamisen perusmuoto, vaikkapa koulumaailmassa. Asiahan on myös niin, että eri älypuhelinsovellutusten ja nettikakofonian sekä somen ulkopuolelle jääneet tai jätetyt vanhukset kokevat hekin tulleensa kiusatuiksi kun eivät voi hoitaa asioitaan esimerkiksi pankissa, verotoimistossa, kelassa, lippukassalla, erilaisissa vastaanotoissa ja muissa jonoissa kasvotusten. On aika lailla nöyryyttävää, kun joku palveluntuottaja kehottaa vikkelästi ja usein töykeästi, että “katsokaa netistä”, jos ei satu nettiä tai sähköpostia omistamaankaan.
Mutta nykymaailman itsensä eristäminen on tietty oma ilmiönsä, sillä siihenhän ryhdytään vapaaehtoisesti. Voidaan jopa ylpeillä sillä, miten monella tavalla ja vempaimella voi tulla toimeen tapaamatta ketään, lähtemättä minnekään tietokoneelta, sanomatta kumppanille sanaakaan. Pelejäkin voi pelata näkymättömänä ja tuntemattomana, vaikka pelaajakaveri istuisi Baikalin rannalla kalassa ja sinä Sörkän synkässä sellissä. Mietipä!
Toivo ei ole kuitenkaan mennyttä, sillä paatuneinkin somettaja saattaa kaivata lämmintä kainaloa ja vieruskumppania vaikka samalle sohvalle – somettamaan kukin taholleen…, nappailemaan sata selfietä, keskustelemaan kaikkien muiden mutta ei juuri rakkaansa, vieruskumppaninsa tai seinänaapurinsa kanssa. Johan silloin on itsensä eristäminen huipussaan, vaikka samaan sohvaan nojaillaan.
Siispä mainion Ruben Stillerin sanoin:
KOSKETELKAA TOISIANNE, edes vappuna!
Öisinajattelija, innoissaan