Pariisin iskuista kirjoittaminen on latteaa. Kaikki on jo sanottu, eikö niin? Eiköhän lopeteta ajattelu tähän saman tien.
1. Latteuksia tarvitaan aluksi. Aina kun on tapettu ja haavoitettu ihmisiä, siitä ahdistuvien ihmisten täytyy käsitellä tunteitaan erilaisilla rituaaleilla. Sitä ei tarvitse pilkata. Tuntuu kyseenalaiselta vaihtaa profiilikuvaksi Ranskan valtion lippu, mutta tuntuu myös tökeröltä arvostella heitä, jotka niin tekevät tai jotka levittävät satatuhatta kertaa retwiitattuja paolocoelhomaisia iskulauseita.
On olennaisempiakin kritiikin kohteita kuin ihmiset, jotka ”surevat väärin”. Kaikesta ei ole pakko tehdä muotitietoista Facebook-peliä, eikä vastaavasti iltapäivälehtien vastenmielistä tunnepornoa ja kuolemalla mässäilyä.
On kuitenkin myös latteuksia, jotka oikeasti tekevät vahinkoa. Kannattaa miettiä, ennen kuin lähtee huutelemaan ”eurooppalaisista arvoista” tai hokemaan isänmaallisia iskulauseita. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksesta periytyvät ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” syntyivät erittäin väkivaltaisissa oloissa. Koko terrorismin käsite on peräisin Ranskan vallankumouksen terrorin ajalta 1793-1794. Mitä siis tarkoitetaan, kun puolustetaan eurooppalaisia arvoja terroristeja vastaan?
Mitä abstraktimmalla tasolla puheet Pariisin iskuista liikkuvat, sitä enemmän asioita hämärretään. Obaman mukaan iskut olivat ”hyökkäys ihmisyyttä ja yhteisiä arvojamme kohtaan”. Kannanotto herättää enemmän ärtyneitä kysymyksiä kuin mitään myönteistä. Miksi juuri tämä hyökkäys koskee koko ”ihmisyyttä”? Mitkä ovat ”yhteiset arvomme”, ja miten Yhdysvallat on niitä ajanut?
Yhdysvaltojen johtamat ilmaiskut Isisiä vastaan ovat tappaneet yli 450 siviiliä. Ovatko myös nämä iskut hyökkäyksiä ihmiskuntaa kohtaan?
Samaan epämääräisyysluokkaan voi laskea puheet ”Euroopan sielusta” ja ”ihmiskunnan yhteisesti rakastamasta kaupungista”. Tietenkään Euroopalla ei ole mitään yhteistä sielua, paitsi vallanpitäjien juhlapuheissa, ja itse en ainakaan näkisi koskaan nousevani toimittajana niin korkeaan asemaan, että voisin puhua koko ihmiskunnan nimissä.
En voi muutenkaan puhua toisten puolesta, mutta uskallan arvella, että Pariisi ei ole rakastettu kaupunki esimerkiksi heille, jotka ovat kärsineet Ranskan kolonialismista tai kansanmurhista, joihin Ranska on ollut osallisena.
2. Kenen elämä on tärkeä ja mitä saa surra? Itselleni Pariisi on ollut rakastettu kaupunki. Syyt ovat perinteiset kaltaiselleni yliopistosta valmistuneelle ihmiselle: ranskalainen yhteiskunta-ajattelu, kirjallisuus, matkustelu kaupungissa teininä, kaupungin luonne aktivistien ja filosofien pakopaikkana. Tutut ja sukulaiset ovat asuneet, opiskelleet ja työskennelleet siellä. Kun vietimme yön Milanon rautatieaseman penkillä kesällä 2006 emmekä keksineet, mitä tehdä tai mihin mennä, lähdimme Pariisiin, koska Pariisi on turvallinen ja helppo.
Siksi terrori-isku Pariisiin koskee minuun valtavasti enemmän kuin kymmenen iskua Beirutiin. Tämä ei ole mikään ”näin me länsimaalaiset tunnemme” -juttu, koska tutuissani on suomalaisia, joille Libanon on läheisempi. Minusta tätä on kuitenkin aivan turha moralisoida. Inhoan tragediahipstereitä, jotka eivät olleet kuulleetkaan Beirutin iskusta ennen perjantaita mutta kaivoivat sen esiin Pariisin massamurhan jälkeen ollakseen kriittisempiä kuin muut. En nähnyt Twitterissä tai Facebook-virrassani kovin monta kommenttia Beirutista ennen Pariisin iskuja.
On tietysti tärkeä kysyä, miksi eurooppalaiset ja amerikkalaiset elämät ovat kerta toisensa jälkeen tärkeämpiä kuin esimerkiksi arabien elämät (mikä näkyy valtamedian lisäksi muun muassa Facebookin kaksoistandardeissa). Sen voi tehdä myös syyllistämättä ihmistä, jolla on henkilökohtaisia siteitä Pariisiin ja joka lukee eurooppalaista mediaa eurooppalaisina rakenteineen.
On täysin älytön vaatimus, että jokaista hyökkäystä ja tappoa pitäisi jokaisen surra täsmälleen yhtä paljon, ikään kuin objektiivisesti. Sen sijaan on mielekästä vaatia, että media toisi tasapuolisemmin esille muidenkin kuin niin sanottujen länsimaalaisten kuoleman ja kärsimyksen ja että ne, jotka siihen pystyvät, puuttuvat terrorismin syihin.
Kun noustaan henkilökohtaiselta tasolta ja katsotaan mediaa laajemmalle, on helppo olla samaa mieltä Reko Ravelan kanssa:
Surkaa toki, mutta ymmärtäkää että ei länsimaihin tihku kuin pieniä pisaroita noista maailmalla riehuvista paskamyrskyistä. Tämä ”tuetaan Ranskaa”-juttu ja jonkinlainen kollektiivinen länsimainen uhriutuminen näiden terrori-iskujen takia tuntuu globaalista näkökulmasta aika absurdilta ja ehkä rasistiseltakin. (FB)
On mahdollista olla tätä mieltä ja silti antaa ihmisten ottaa osaa Pariisin iskujen seurauksiin.
3. Toisten puolesta puhuminen on aina niljakasta, kuten nyt. Jokainen yrittää nyt puhua uhrien puolesta, ikään kuin kuolleet olisivat marttyyrejä, joilla oli yhteinen tavoite. Jo aamuyöstä suomalainen äärioikeisto oli ruumiskasojen äärellä ilakoimassa.
Ranskassa iskut johtivat heti puheisiin sodankäynnistä. Presidentin julistamalla erittäin voimakkaalla hätätilalla voidaan tukahduttaa esimerkiksi mielenosoitukset joulukuussa järjestettävän ilmastokokouksen yhteydessä.
Suomessa Sauli Niinistö toivoi iskujen vuoksi lisää verkkovalvontaa, jotta Suomen tiedustelu saataisiin ”eurooppalaisten sivistysvaltioiden tasolle”.
Heti kuolemien jälkeen iskujen pahin seuraus tulee todennäköisesti olemaan länsimaalaisten johtajien ajama poliittinen projekti, jolla sekä hyökätään Lähi-itään että leikataan kansalaisoikeuksia, tiukennetaan turvatarkastuksia ja kiristetään normista poikkeavien elämäntapojen valvontaa.
Niinistö antoi kommentissaan jo esimakua: ”Joudutaan käsittelemään kahta arvoa, vähän vastakkainkin tai vertailemaan, että voiko toinen hivenen väistyä, jotta esimerkiksi turvallisuus kasvaisi.”
Tiedämme kaikki, että valvonnasta, NSA:sta ja länsimaisista armeijoista huolimatta turvallisuus ei ole kasvanut vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen.
4. Isis/Daesh on monimutkainen sotakone. Jokaisesta on viime päivinä tullut paitsi geopolitiikan myös Isisin asiantuntija. Olen nähnyt väittelyitä muun muassa siitä, voiko Isisiä kutsua fasistiseksi järjestöksi, onko kyse keskiaikaisesta toiminnasta vai postmodernista sekasotkusta ja mikä rooli äärikonservatiivisella teologialla on järjestön toiminnassa.
Tässäkin kohtaa voi ajatella, että asia on monimutkainen ja kaikki mainitut piirteet kuuluvat Isisiin. Järjestössä on fasistisia piirteitä, kuten johtajakultti ja kuoleman ja kunnian romantisointi. Kuten natsit, Isis on itsemurhahakuinen sotaliike. Toisaalta Isis ei ole pyrkinyt tai onnistunut rakentamaan valtiokoneistoa palveluineen, toisin kuin historialliset fasistit Saksassa ja Italiassa.
Isis käyttää teologiaa ja varhaiskeskiaikaista islamilaista ajattelua, mutta samalla järjestö tuottaa Youtube-jihadisteja liukuhihnalta. Teologia on vain väline liikkeelle, jossa on myös meksikolaisen huumekartellin piirteitä.
5. Ei, nyt ei ole alkanut mikään ”uusi julmuuden aikakausi”. ”Kaikki” ei ole muuttunut Pariisin iskujen jälkeen. Kyseessä oli ehkä Isisin ensimmäinen suuri eurooppalainen terrori-isku. Kuten WTC-iskujen aikaan, tuntuu yllättävältä, ettei hyökkäystä pystytty estämään.
Madridin ja Lontoon iskuista on kuitenkin vain kymmenen vuotta. Niitäkin ennen Euroopalla on pitkä sisäisen terrorismin historia esimerkiksi Saksan RAF:sta ja Italian Punaisista prikaateista 1800-luvun lopun pommituksiin ja salamurhiin.
Jos ymmärtäisimme historiaa paremmin, emme hokisi jokaisen terrori-iskun yhteydessä, että nyt kaikki muuttuu, mikään ei ole enää samoin, runous ei ole enää mahdollista Auschwitzin jälkeen ja niin edelleen.
6. Lopuksi muutama analyysi, joita kaikki eivät vielä välttämättä ole lukeneet.
CMI:n Hussein Al-Taee kirjoitti nopeasti strategisen analyysin siitä, kuka iskuista hyötyy.
Mari K. Niemi kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogissa Isisin asettamasta julkisuusansasta.
Kenan Malik kirjoittaa Al-jazeeran sivuilla syyttelystä:
Most of the 4,000 or so Europeans who have joined ISIL as fighters have been European-born, and many have been professionals and well-integrated into society.
Pointing the finger at refugees not only sidesteps the problem of home-grown jihad, but it also foments more anti-immigrant hatred, further polarising European societies.
It is understandable that in the wake of a horror such as that in Paris, we should seek quick, easy solutions. But the problem of terrorism is more complicated than that. If we really want to address the issue of terrorism we need to address the complexities, too.