Koko Hubaran Ruskeat Tytöt on vaikea kirja arvostella mielekkäästi, kun arvostelija on ei-ruskea ja ei-tyttö. Hubara on alusta asti tehnyt selväksi, että hän ei kirjoita minulle. Hänen yleisönsä eivät ole valkoiset vaan ”ruskeat”, kuten Hubara kutsuu niitä, joilla on kokemus toiseudesta ja siitä, ettei täytä normaalin mittaa.
Kirkko ja kaupunki -lehti luettelee Hubaran haastattelussa: ”Ruskea lista on pitkä: mustat, arabit, latinot, aasialaiset, romanit, saamelaiset, juutalaiset, venäläiset, virolaiset…”
Koska en ole ruskea enkä tyttö ja koska olen kirjoittajaan nähden etuoikeutettu, käsittelen kirjaa väistämättä jollain tavalla vallan näkökulmasta. Voisi ajatella, että minun kannattaisi pitää naamani kiinni. Kirja puhukoon puolestaan, ja ruskeat tytöt.
Toisaalta hiljeneminen voi myös toistaa sitä tapaa, jolla rodullistettuja kohdellaan Suomessa. Me hyväntahtoiset valkoiset kohtelemme ruskeita helposti neuroottisesti. Pelkäämme, että meitä syytetään rasismista, jos emme suhtaudu heihin erityisen herkästi.
Yksikään toimittaja ei ole uskaltanut laittaa juttuunsa Hubaran kertomusta siitä, miten hänen bloginsa alkoi, eli We Got Beefin isojaon jälkeisenä aamuna krapulassa. Hubara arvelee, että anekdootti ei sovi kuvaan siitä, millaisena ruskeat halutaan esittää.
Hubara on kirjoittanut halusta olla tavallinen. Hän toivoo myös, että valkoiset tajuaisivat kollektiivisesti oman valkoisuutensa. Yritän arvostaa näitä haluja ja lähestyä kirjaa poliittisena tekona. Ehkä kirjoittaminen voi olla myös yksi tapa kuunnella ja voimistaa tiettyä viestiä.
Kauan sitten osallistuin ranskalaisen filosofian lukupiiriin. Toisen valkoisen miehen kanssa intoilin (valkoisten miesfilosofien mukana) siitä, kuinka identiteetit ovat typeriä. Ne naulitsevat meidät paikoilleen ja estävät muutoksen. Identiteetit ovat sosiologien, toimittajien ja poliisien työkaluja, joilla ihmiset lokeroidaan hallittaviksi. Siksi haluamme naamioitua ja olla anonyymeja. Meidän täytyy päästä eroon identiteeteistä!
Lukupiirin naiset nauroivat meille: valkoiset miehet väittämässä, että identiteetillä ei ole mitään myönteistä merkitystä, miten perinteinen tilanne… Valkoinen mies on maailman helpoin identiteetti. Sitä ei edes havaita identiteetiksi, koska se on oletusarvo. Siitä käsin on helppo sanoa naisille, rodullistetuille ja muille toisina pidetyille, että heittäkää identiteettinne menemään, ei siitä ole teille muuta kuin haittaa.
Valkoisten miesten olemista tai kokemista ei määritellä ulkoa käsin samalla tavalla kuin naisten, ruskeiden, mustien tai sukupuolivähemmistöjen. Siksi valkoiset miehet eivät välttämättä koe samanlaista tarvetta määritellä omaa tarinaansa identiteetin kautta. Jos he kuitenkin tekevät niin, kyseessä on eri tavalla poliittinen teko kuin silloin, kun vähemmistöön kuuluva ihminen tekee saman.
Valkoinen mies on yhteiskunnassa valtaa pitävän enemmistön identiteettimalli. Siksi hänen identiteettipolitiikkansa voimistaa olemassa olevia hierarkioita.
”Identiteetillä tarkoitan tapaa, jolla katsomme itseämme, jolla ymmärrämme itsemme, rajamme ja olemassaolomme”, Koko Hubara kirjoittaa. Kun hän tekee tarinaansa ja käsittelee identiteettiään, kyseessä on aivan erilainen teko kuin jos minä teen samaa.
Tämä on valkoisille miehille – ja myös useille valkoisille naisille – kova pala hyväksyä.
Hubaran esseekokoelmaa ei voi lukea ”kenen tahansa” kirjana. Mitään kirjaa ei voi lukea kenen tahansa kirjana. Emme vain ole ajatelleet tätä, vaan olemme mieltäneet tietyn väestönosan kirjoittaman kirjallisuuden neutraaliksi.
Kun menin opiskelemaan filosofiaa viime vuosikymmenellä, valkoiset miesfilosofit kiistelivät aivan tosissaan siitä, vaikuttavatko subjektin sukupuoli, luokka-asema ja ulkonäkö hänen yhteiskunnasta saamaan tietoon. Ihmeteltiin, voiko naisilla tai rodullistetuilla tosiaan olla kokemuksellista tietoa, johon muilla ei ole pääsyä.
Vain itsensä universaaliksi kuvitteleva vallanpitäjä, tai häneen samastuva, voi fantasioida siitä, että tieto olisi neutraalia.
Katri Immonen kirjoittaa Latteäiti-blogissaan, että miesten kasvutarinoissa on nähty yleisinhimillisiä teemoja, kun taas synnyttämiseen tai äitiyteen liittyvät kokemukset on määritelty triviaaleiksi ja ”naisten kokemuksiksi”. Naisten kokemukset ovat jotakin erityistä, ne ovat yksityiskohtia ja ”naiskysymyksiä”, kun taas miesten kokemukset ovat ikään kuin kokemuksia yleensä. Samanlainen kuvio löytyy rodullistettujen ja valkoisten kokemusten välisestä suhteesta. Hubara kirjoittaa:
Obskuriteetin välttäminen vaatii meiltä jatkuvaa keskustelua, kirjoittamista, osallistumista, selittämistä, opettamista, itsekehua ja toistemme haippaamista. Valkoiset mieskirjailijat (ja myös naiset) ovat kuolleet aivoinfarkteihin, maksakirrooseihin ja keuhkopöhöön kautta maailman sivun, ja se on vain kasvattanut heidän kirjamyyntiään ja mainettaan. Meidän täytyy todistaa aitoutemme portinvartijoille kuin olisimme jemeniläisiä Jerusalemissa, ja yleensä emme läpäise testiä sittenkään. Meidän gibnemme ei kelpaa.
Mitä enemmän opin feministeiltä ja Hubaran kaltaisilta ruskeilta kirjoittajilta, sitä enemmän koko filosofia tuntuu aivan jäätävältä projektilta: valkoiset eliittimiehet sanelevat muille, miten totuudesta, tiedosta ja moraalista pitäisi ajatella.
Hubaran kirjan taustalla on blogi ja sen ympärille kasautunut yhteisö, kuten monilla viime aikojen loistavilla kirjoittajilla. Hubara alkoi kirjoittaa Ruskeita Tyttöjä alkuvuodesta 2015. Ensimmäinen teksti keräsi 20 000 Facebook-reaktiota. Blogi antoi sanat yleisemmälle kokemukselle:
Uskallan väittää, että me ruskeat tytöt emme kävele ympäriinsä ajatellen koko ajan olevamme ruskeita, ulkomaalaistaustaisia, eksoottisia, jännittäviä, erikoisia. Me emme koko ajan mieti juuriamme ja etnisyyttämme, mutta aika usein tuntuu, että muut miettivät.
Niin vähemmän pahassa kuin pahassa: tutussa ruokakaupassa palvellaan vuodesta toiseen englanniksi, puolituttu kysyy ovatko alapääkarvani afroa, kadulla huudetaan, että mene sinä neekerihuora sinne mistä olet tullutkin. (Vantaalle? Jemeniin?) Kuukausittain, jos ei viikoittain. (…)
Me ruskeat tytöt kykenemme olemaan samaan aikaan kokonaan suomalaisia ja kokonaan jonkun muun/muidenmaalaisia ilman, että ne sulkevat toisiaan pois – mutta välillä tuntuu, että meitä yritetään sulkea pois. Meitä näkyy aika vähän lehdissä. Meitä näkyy aika vähän yliopistolla. Meitä ei näy ollenkaan päättäjissä ja johtajissa.
Hubaran kirja täsmentää: ruskeilta kysytään kysymyksiä, joihin kysyjillä on valmiiksi olevinaan vastaus. Muut kuin ruskeat itse kertovat ruskeista tarinoita, jotka ovat rasistisia stereotypioita.
Hyvääkin tarkoittavat valkoiset käyttävät ruskeita rauhoittavina selviytymiskertomuksina, loppukevennyksinä, esimerkkeinä rasismin rakenteellisuudesta tai ihan vain mausteena valkoisten avarakatseisuudelle. Ruskeiden omat elämät, kokemukset ja tarinat litistetään pois.
Paitsi nyt ei litistetä. Hubaran blogi on ollut valtavan suosittu. Hän on usein tv:ssä ja haastatteluissa. Nyt hän on julkaissut esseekokoelman ja päätoimittaa uutta Ruskeat Tytöt -verkkolehteä.
Hubaran näkyvyys on tärkeä asia, koska jokaisen ruskean ja valkoisen kannattaisi kuunnella, mitä Hubara sanoo.
Ensin tulevat kokemukset. Moni niistä liittyy rasismin ja seksismin yhdistelmään. On huutoja, seksuaalista väkivaltaa, silmätikuksi ja silti näkymättömäksi tekemistä, uteluita, kyseenalaistamista ja oletuksia.
Hubara korostaa, että näkyvän rasismin taustalla on vuosisataisia rakenteita. Ne takaavat, että sammumistilassa oleva mieskin osaa hyökätä rodullistettuja vastaan slurreilla, jotka osuvat mahdollisimman kivuliaasti.
Hyväntahtoisuus on osa syrjintää. Hubara kertoo, kuinka tuli raskaaksi ja meni neuvolaan, jossa neuvolantäti kysyi, tarvitseeko Hubara tulkin ja mitä kulttuureja ja uskontoja vanhemmat aikovat lapselle tarjota. Koulussa opettajat pyysivät Hubaraa kertomaan, mitä kreikan- tai hindinkielisessä tekstissä lukee, koska ruskean oletettiin osaavan vieraita kieliä.
Samaan aikaan koulutetut ihmiset, kuten toimittajat ja kirjailijat, etäännyttävät rasismin kauas itsestään ja syyttävät siitä juntteja, natseja ja persuja, ikään kuin mediassa ja kirjallisuudessa ei olisi rasismia.
Suomessa ulkonäkö määrittää vahvasti oletusta kielestä ja kansallisuudesta: ”Minut rodullistetaan milloin mustaksi, milloin intialaiseksi, milloin brasilialaiseksi, milloin romaniksi, milloin, jos olen onnekas, geneeriseksi arabiksi.”
Kun tällaiset kohtaamiset toistuvat päivästä toiseen, arkikokemus muodostuu sellaiseksi, että valkoisena voin tuskin koskaan tavoittaa sitä tunnetasolla.
On kirjassa paljon muitakin kokemuksia kuin rasismi ja seksismi. Hiphop, kirjat, Pariisi ja oma lapsi ovat ongelmineenkin Hubaralle tosia unelmia, joiden avulla voi selviytyä.
Hubara laittaa itseään todella paljon peliin kirjassa. Joku voi kokea sen kiusalliseksi tunnustamiseksi. Itse koen sen nautinnolliseksi ja rehelliseksi, jos rehellisyys käsitetään omiin kokemuksiin luottamiseksi.
Ruskeiden Tyttöjen alaotsikko on ”tunne-esseitä”. ”Kokemukset ja tunteet ovat meidän järkemme, teoriamme”, Hubara kirjoittaa. Juuri kokemusten tunnelatausten auki kirjoittaminen saa kirjan avautumaan ja kytkeytymään kauas ulos Koko-nimisestä yksilöstä.
Hubara on taitava avaamaan tunnekokemuksia tavalla, joka osoittaa niiden syntyvän paljon laajemmista ympäristöistä kuin yksittäisen ihmisen elämänkokemuksesta.
Tunteet ovat ruumiillista ajattelua. Ne eivät ole yksilöihin sidottuja vaan virtaavat eri tavalla erilaisissa yhteiskunnallisissa ympäristöissä. Niitä myös tuotetaan, tukahdutetaan ja kanavoidaan poliittisesti, kuten Hubaran esimerkit Suomesta, Ranskasta, Jemenistä ja Israelista osoittavat.
Tunteet näkyvät myös Ruskeiden Tyttöjen saamassa vastaanotossa. Hubaran kirjoitukset herättävät ankaraa vastustusta, ja hänen mahtipontisella ja dramaattisella kirjoitustyylillään (”minä olen Mooses ja Juhani Aho”) on varmasti vaikutusta siihen.
Valkoiset tosin muutenkin kokevat herkästi, että ruskeat syyllistävät heitä, aivan kuten miehet kokevat herkästi, että feministit syyllistävät heitä.
Oman etuoikeuden tajuaminen ahdistaa. Se voi ahdistaa niin paljon, että jokainen askel kohti sen purkamista tuntuu kohkaamiselta, syyttämiseltä tai syrjinnältä.
Syyllisyydessä piehtarointi on taas yksi mekanismi, jolla etuoikeutetut kääntävät huomion takaisin itseensä. Ei puhuta enää itse asiasta, vaan siitä, miten muut saavat valkoiset kokemaan syyllisyyttä. Samalla ajatellaan, että ruskeat kirjoittajat olisivat vastuussa siitä, miten valkoiset heidät ottavat vastaan. Hubara kirjoittaa:
Ei ole minun ongelmani, jos valkoisuus ei ymmärrä kieltäni. Ei ole minun ongelmani, mitä tulkintoja valkoisuus siitä tekee. Eikä minun tekstieni tule välttämättä olla linjassa muiden ruskeiden suomalaisten ajattelijoiden kanssa. Minä en halua hävetä enää enkä toivoa sinisiä silmiä, kenenkään edessä, minkään vuosi.
Kun Hubara arvosteli Laura Lindstedtin Oneironia siitä, että Lindstedt valkoisena suomalaisena kirjoittaa ruskeiden ja juutalaisten nimissä, vaikka itse ei ole ruskea eikä juutalainen, tekstiä seurannut keskustelu oli malliesimerkki yllä mainitusta mekanismista.
Tunnetut kirjailijat ryntäsivät paikalle valittamaan siitä, kuinka Hubara syyllistää valkoisia ja on suorastaan kieltämässä kaunokirjallisuuden.
Valkoisten kulttuuritoimijoiden pelko – ensireaktiona myös oma pelkoni – tuntui olevan, että sen jälkeen kun Ruskeat Tytöt -blogissa on arvosteltu toisten nimissä kirjoittamista, kukaan ei enää saa kuvitella itseään toisenlaisen ihmisen asemaan. Fiktio loppuu tähän!
Ikään kuin Hubaralla tai hänen kanssaan samaa mieltä olevilla olisi edes minkäänlaista mahdollisuutta toteuttaa tällaista polisointia, jos he sitä haluaisivat.
Valkoisten identiteetti on lopulta hauras ja syyllisyydentunto laukeaa helposti. Ehkä molemmat seikat kertovat jostakin.
Joka tapauksessa kiistellyn Oneiron-kirjoituksen pointti oli nähdäkseni laajemmissa kysymyksissä:
(…) miksi valkoiset eivät hyväksy, ettemme me kirjoita, facebookiin tai muuallekaan, aina suhteessa heihin ja heidän tunteisiinsa? Mikseivät he ymmärrä, että he eivät voi kerta toisensa jälkeen ottaa tarinoitamme ja kohtaloitamme ja historioitamme ja tehdä niillä taidetta ja rahaa?
(…) Jos tarjolla on vain yksi tarina, jonka kertoo etuoikeutettu ihminen valta-asemasta käsin samaan aikaan, kun täällä marssitaan kaduilla sen puolesta, ettei tänne tulisi meitä enempää; samaan aikaan, kun meitä yritetään systemaattisesti vaientaa; samaan aikaan, kun meitä ei rohkaista yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä; samaan aikaan, kun meidän suomenkieltämme ei pidetä arvokkaana, ollaan ison ongelman äärellä.
Oneiron-keskustelu osoitti kuitenkin asioita, joista voi tulla esteitä, jos keskitytään tiukasti identiteettipolitiikkaan, esittämiseen ja edustamiseen. Nämä asiat voisi muotoilla kysymyksiksi:
Jos politiikka perustuu erillisten identiteettien tuottamiseen ja esittämiseen, miten rakentaa yhteistä?
Ketkä identiteetin edustajista pääsevät määrittelemään identiteetin julkisuudessa?
Riittääkö, että julkisuudesta tule moniäänisempää ja monivärisempää?
Määrittävätkö valtasuhteet sen, mikä milloinkin on kulttuurista omimista, vai voiko kulttuurisia elementtejä siirtää ympäristöstä toiseen myös ilman suuria ongelmia? Voiko kulttuurinen haltuunotto olla myös valtaa purkava asia?
Kuinka paljon esimerkiksi taideteos palautuu siihen, minkä identiteetin edustaja sen on luonut? Riittääkö sen sanominen, että tekijä on taas kerran valkoinen cis-mies (tai ruskea tyttö), vai tarvitaanko konkreettisempaa kritiikkiä?
Hubaran yleisö varmasti tulee käsittelemään näitä kysymyksiä ja tietää itse, mikä on se yhteinen, jota Hubara ystävineen rakentaa.
Kompasteltua tieni Ruskeiden Tyttöjen ja tämän tekstin läpi uskon, että kirjasta seuraa hyviä asioita. Se on raikas tuulenvire suomenkielisessä kirjallisuudessa, niin kuin Ruskeat Tytöt -blogi on ollut julkisessa keskustelussa.
Suomalainen keskustelu rodullistamisesta on jäljessä, mutta alamme vähitellen päästä kiinni tärkeisiin asioihin. Kuten eräs kaverini sanoi, Suomi jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Koko Hubaran.