Tänään kisaurakkansa avaava isäntämaa Brasilia on taistellut jo 64 vuotta menneisyyden haamuja vastaan. Vuoden 1950 kisojen loppusarjan tappio kotikentällä Uruguaylle on kiistatta Brasilian jalkapallohistorian kipein hetki, johon liittyvät muistot sattuvat edelleen.
Tappiosta on muodostunut kansallinen tragedia, jonka arvet eivät ole parantuneet vieläkään jalkapalloon enemmän kuin fanaattisesti suhtautuvassa maassa. Sitä on joskus verrattu jopa Hiroshiman pommitukseen ja syyskuun 11. päivän tapahtumiin Yhdysvalloissa. Tämä kertoo siitä, kuinka tragikoomisen vakavasti osa brasilialaisista suhtautuu kuningaslajiin.
Vuonna 1950 ei pelattu lainkaan varsinaista MM-finaalia. Mestari ratkaistiin neljän joukkueen loppusarjassa. Tasapelikin olisi riittänyt Brasilialle kultaan viimeisessä ottelussa, mutta Uruguayn Alcides Ghiggia murensi kotijoukkueen unelmat 79. minuutilla tulleella voittomaalillaan.
Ottelua kutsutaan Brasiliassa maracanazoksi (portugaliksi: maracanaço), koska legendaarinen ottelu pelattiin vastavalmistuneella, kolossaalisella Maracanãn stadionilla Rio de Janeirossa. Samassa paikassa pelataan myös tämän kesän finaali. Sattuneesta syystä Brasilia ei pelaa yhtään ottelua kyseisellä stadionilla ennen turnauksen huipentumaa.
Paikallisille ihmisille maracanazo on laajemmassa merkityksessä muotoutunut tarkoittamaan mitä tahansa tapahtumaa, jossa kaikki asiat menevät alusta asti pieleen.
Twitterissä hashtag #maracanazo on ollut kisojen alla erityisesti uruguaylaisten somettajien suosiossa. Huippukauden pelanneesta Luis Suárezista ja muista maan supertähdistä päihtyneet Uruguayn kannattajat pyrkivät näin jinxaamaan myös vuoden 2014 kisat kotiin.
Uruguaylaista nettihuumoria.
Palataan hetkeksi vielä vuoden 1950 tapahtumiin. Brasilialaiset olivat jo ennen ottelua täysin varmoja voitostaan. Uruguay oli maineikkaasta futismenneisyydestään huolimatta vain pikkuriikkinen naapurimaa, joka syötäisiin loppuottelussa elävältä. Näin todettiin laajalti myös brasilialaisessa lehdistössä ottelupäivänä.
FIFA:n silloinen presidentti Jules Rimet oli valmistellut etukäteen onnittelupuheen Brasilian joukkueelle. Valmistelut eivät olleet täysin vailla katetta: joukkue oli voittanut kaksi edellistä otteluaan vaikeuksitta ja hyökkääjä Ademir oli tehnyt jo kahdeksan maalia turnauksessa.
Ottelun tunnelmia kuvaa erinomaisesti Paulo Perdigãon traaginen elokuva ”Paradise Lost”. Dokumentissa ei ole puhetta lainkaan. Dramaattinen musiikki säestää kohtauksia, joiden pääosissa ovat jättistadionin yleisö ja pelaajat. Paradise Lost on katsottavissa Youtubessa.
Järkyttävä tappio aiheutti erikoisia reaktioita ottelun jälkeen. Yksi ahdistunut kannattaja riisti itseltään hengen ja kolme muuta kuoli sydänkohtaukseen. Stadionin ulkopuolella fanit kaatoivat Rion pormestarin Angelo Mendes de Moraesin patsaan. Moraes oli juhlinut voittoa jo pitkään ennen loppuottelua.
Brasilia ei ole enää koskaan ottelun jälkeen pelannut valkoisissa paidoissa. Nykyisin joukkueen väreinä tunnetut sininen ja keltainen otettiin käyttöön Maracanãn tappion jälkeen.
Tappiolla oli myös psykologisia vaikutuksia Brasilian kansaan ja yhteiskuntaan. Maan urheiluministeri Aldo Rebelon mukaan Brasilia oli pitkään emotionaalisesti halvaantunut tapahtumien seurauksena.
Kaikkien aikojen jalkapalloilijana pidetty Pelé oli vuonna 1950 yhdeksänvuotias. Hän muistelee tapahtumia elämäkerrassaan seuraavasti: ”Menin isän luokse ja kysyin, mitä oli tapahtunut. ’Brasilia hävisi’, hän vastasi kuin elävä kuollut. ’Brasilia hävisi.’ Kun vain ajattelinkin tuota iltapäivää ja muistan kaikkialla vallitsevan surumielisyyden, ihoni nousee kananlihalle. Kaikkialla oli hiljaista. Riemun huudot, ilotulitusrakettien pauke ja täysillä soivat radiot olivat kaikki kadonneet hiljaisuuteen.”
Urheilussa turnaukset seuraavat toisiaan ja tappioiden aiheuttamat traumat päästään purkamaan ennemmin tai myöhemmin. Pelé pääsi kahdeksan vuotta myöhemmin vaikuttamaan omalta osaltaan tilanteeseen Ruotsin kisoissa, joissa Brasilia nappasi ensimmäisen maailmanmestaruutensa.
Maracanazon vastenmielisin seuraus oli sen aiheuttama rasistinen reaktio, jonka kohteeksi joutui erityisesti joukkueen tummaihoinen maalivahti Moacir Barbosa.
Brasilia on ollut jo pitkään eräs maailman monikulttuurisimmista maista. Arviolta 38 prosenttia Afrikasta Uuteen maailmaan laivatuista orjista päätyi juuri Brasiliaan. Orjuus lakkautettiin maassa kuitenkin vasta vuonna 1888.
Vielä 1920-luvulla oli tyypillistä syyttää orjien jälkeläisiä yhteiskunnan erilaisista ongelmista. Seuraavalla vuosikymmenellä lahjakkaat tummaihoiset jalkapalloilijat olivat merkittävällä tavalla vaikuttamassa tasa-arvon kehittymiseen Brasiliassa. Heistä tuli juhlittuja kansallissankareita ja tällä tavoin jalkapallo yhdisti kansaa.
Vuoden 1950 tapahtumien jälkeen palattiin ajassa muutamia vuosikymmeniä taaksepäin. Ottelussa epäonnistunut Barbosa joutui vuosikymmeniä kestäneen kritiikin ja myös rasististen hyökkäysten kohteeksi.
Barbosa oli merkattu mies elämänsä loppuun saakka. Vuonna 1994 kokenut maalivahti oli kutsuttu jakamaan viisauksiaan ja kannustamaan Brasilian silloisen MM-joukkueen maalivahtia Claudio Taffarelia. Taikauskoinen valmentaja Mario Zagallo ei kuitenkaan päästänyt Barbosaa joukkueen tiloihin. Vuotta aiemmin maalivahti oli käännytetty televisiostudion ovelta samasta syystä.
Vähän ennen kuolemaansa Barbosa ilmaisi ärtymyksensä julkisesti: ”Brasilian lakien mukaan enimmäisrangaistus mistä tahansa rikoksesta on 30 vuotta. Oma vankeuteni on kuitenkin kestänyt jo pian 50 vuotta. ”
Vuoden 2014 Seleçãon tehtäväksi on annettu kirouksen murtaminen. Syytä on toivoa Barbosan saavan vihdoin rauhan sielulleen, kävi turnauksessa sitten miten tahansa.
Kirjoituksen lähteinä on käytetty seuraavia tekstejä:
Matthew Schorr: Le Maracanazo: une tragédie brésilienne et le Mondial de 1950
Pelé, Orlando Duarte & Alex Bellos: Pelé – The Autobiography