Ennen lähtöäni juhannuksenviettoon haluan osaltani tiivistää tuntojani suomalaisen politiikan akuuteista puheenaiheista. Päällimmäisinä tunteina ovat hämmennys, kummastus ja epäusko.
Sotesta ei dramatiikkaa puutu. Juna on edelleen kaukana pääteasemaltaan, mutta hallituksella riittää uskoa. Aikataulupaineet ovat kovat ja ne tuntuvat hankaloittavan perusteettoman paljon asianmukaisen valmistelun toteuttamista. Matkan varrella esiin nostetut ongelmakohdat ovat edelleen ratkaisematta, eivätkä viimeaikaiset käänteet anna erityisen mairittelevaa kuvaa uudistuksen läpiviennin avoimuudesta, demokraattisuudesta, perinpohjaisuudesta tai korrektiudesta. Kansa on jo aikoja sitten tippunut sote-junan kyydistä, ja usein tuntuu, etteivät perillä tunnu olevan kaikki nykyiseen esityksen puolestapuhujatkaan.
Kokoomus, keskusta ja vihreät pitivät ovat puoluekokouksensa, jossa kävi ilmeiseksi, että eduskuntavaalit ovat lähestymässä. Puolueuskovaiset saivat sosiaalista vertaistyydytystä ja piikkejä heiteltiin puoluejohtajien suusta kilpailevien ryhmittymien suuntaan, paikoin jopa yltiöuhmakkaaseen sävyyn. Kaikilla isoilla puolueilla tuntuu muutoinkin olevan listallaan hyvin samankaltaisia arvoja ja vaalikärkiä: huoli ympäristöstä, koulutuksesta ja eriarvoisuuden kasvusta. Tämä on toki ymmärrettävää siltä osin, että kaikki edellämainitut asiat ovat Suomessa akuutteja kipupisteitä. Etenkin hallituspuolueilla riittää kuitenkin vakuuteltavaa, sillä lupauksista on pitkä tie tekoihin, eivätkä nykyotteet anna aihetta minkäänlaiseen luottamukseen.
Eilen torstaina 21.6 julkaistiin karu arvio Suomen pitkän tähtäimen päästövähennystarpeesta. Pääviesti on se, että Suomen tulee nostaa ilmastopolitiikan kunnianhimoa. Tulevaisuuden energiapolitiikka nojaa vahvasti biopolttoaineiden lisäämiseen, mikä voi osoittautua hankalaksi yhteensovittaa kansallisestikin vaativiin mutta välttämättömiin päästövähennyksiin. Enemmän toivoisin puhetta siitä, miten jatkuvan talouskasvun ideologiaa tulisi tarkastella kriittisesti ja ohjata ihmisten kulutuskäyttäytymistä ekologisesti kestävämpään suuntaan.
Suomen työllisyyskehitys on kuluvan hallituskauden ajan ollut suotuisaa. Talouden kasvu on kuitenkin isossa kuvassa hiljalleen taittumassa ja riskit uudelle taantumalle lisääntymässä. Aktiivimalli on osoittautunut valuvikaiseksi, eikä todellisia ratkaisuja kroonisen pitkäaikaistyöttömyyden hoitamiseksi ole esitetty. Hallituksella on tässäkin asiassa ollut väkisinvääntämisen maku. Moni kunta on ottanut pakon edessä tehtäväkseen myös sellaisen työllistymisen edistämisen, joka ensikädessä kuuluisi valtion työllisyyspoliittiseen ohjaukseen.
Maahanmuuttokeskustelua leimaa Suomessa edelleen pelko. Euroopassa ja Yhdysvalloissa leviävät alati koventuvat maahanmuuttonäkemykset tarjoaisivat oivan tilaisuuden ihmisoikeuksien jämäkälle puolustamiselle. Suomessa tuntuu kuitenkin olevan tärkeämpää keskittyä uhkakuvien ja löperöiden hallaahomaisuuksien viljelyyn siinä missä tärkeää olisi sisäisen turvallisuuden taustalla vaikuttavien syiden, kuten syrjäytymisen, tunnistaminen ja niihin reagoiminen. Vasemmistoliitto ja lukuisat järjestöt ovat vaatineet pakolaiskiintiön nostamista, mikä Suomen kaltaiselle yhteiskunnalle olisi enemmän kuin mahdollista. Resursseja kuitenkin tarvitaan ja asenteenmuutosta. Maahanmuuton yhdeksi mallimaaksi sopisi Kanada, jossa maahan tulleiden ihmisten kotoutumista ovat vahvistaneet avoimuus, hyväntahtoisuus ja kansallisten monikulttuurisuudelle rakentuvien arvojen rehellinen kunnioitus. Kanadassa sosiaalinen koheesio on korkealla tasolla osin tai jopa merkittäviltä osin vahvan monikulttuurisuuden ansiosta.
Politikoilla on tunnetusti lyhyet kesälomat ja tänä kesänä lomat jäänevät monella jopa tavallista lyhyemmiksi. Ihmiset tarvitsevat kuitenkin hekin aikaa palautuakseen ja ajatellakseen selväpäisesti. Tämä suotakoon kaikille puoluevakaumukseen katsomatta. Mukavaa jussia kaikille, ja muistakaa kellukkeet vesillä!