Mikään ei tunnu istuvan niin syvässä kuin usko vallitsevan talous- ja rahajärjestelmän toimivuuteen. Sveitsissä järjestettiin hiljattain kansanäänestys, jossa äänestettiin keskuspankkien yksinoikeudesta laskea liikkeelle sähköistä rahaa. Aloite kaatui, mutta sen taustalla oleva kysymys jäi edelleen ilmaan: miten nykyjärjestelmää voisi kehittää vakaammaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja ekologisuutta huomioivammaksi?

Puutteita nykyjärjestelmässä on monia. Niistä merkittävin liittyy pankkien oikeuteen luoda rahaa (ts. velkaa) ilman, että niiden luotonantoa ja sen riskittömyyttä riittävästi kontrolloitaisiin. Sveitsissä päätettiin jatkaa tutulla mallilla, jossa pankit luovat velkaa talouden, investointien ja kulutuksen polttoaineeksi ja keskuspankin tehtäväksi jää keskuspankkirahan lainaaminen pankeille ja rahapoliittisen koron säätely. Aloitteen hyväksymisestä olisi seurannut keskuspankin tehtävien radikaaliksi mielletty uudelleen määrittely ja vallan siirto pankeilta maan parlamentille.

Erityisen mielenkiintoisen kansanäänestyksestä tekee se, että useimmat vakiintuneen establishmentin edustajat pitivät aloitetta liian hankalana tavallisen kansalaisen ymmärtää. Ihmiset siis toisin sanoen eivät lähtökohtaisesti ymmärrä, miten raha syntyy, kuka sen luo ja mikä on keskuspankin rooli tässä prosessissa. Finanssiala Ry:n Veli-Matti Mattilakin päätyi toteamaan: “Tämä on malliesimerkki asiasta, josta ei pitäisi järjestää kansanäänestystä. Äänestäjien on vaikea ymmärtää, mistä on kyse ja mitä vaikutuksia tällaisella päätöksellä olisi.” Mattilan lausunto vaikuttaa mielestäni vahvasti kansalaisten kriittisen tietoisuuden aliarvioimiselta.

Sveitsin tapaus osoittaa hyvin sen, miten vaikeaa hegemonisia järjestelmiä on yleensäkään muuttaa. Suomessa talous- ja rahajärjestelmään kohdistuva kritiikki siirretään liian kevyin perustein marginaaliin, jolloin aitoa ja rakentavaa keskustelua aiheesta ei pääse syntymään. Poliittiset päättäjätkään eivät keskustelua rohkene tai halua edistää. Toivoa sopiikin, että Sveitsissä läpiviety kansanäänestys lisäisi mielenkiintoa rahan luomiseen liittyvistä tekijöistä. Voitto on jo se, että kansalaiset ja heidän valitsemansa edustajat poliittisen päätöksenteon eri tasoilla alkaisivat paremmin ymmärtää, mistä rahassa tosiasiallisesti on kyse.

Sveitsissä rahareformilla on paljon kannatusta, sillä nykyjärjestelmän ongelmat ovat todellisia ja akateemisesti noteerattuja. Keinoja ongelmien ratkaisemiseksi soisikin tuotavan julkiseen keskusteluun nykyistä enemmän. Mikään järjestelmä ei saisi olla sokea omille ongelmilleen eikä immuuni ihmisten mahdollisuuksille tehdä niistä parempia ja toimivampia. Rahareformia on siksi syytä pitää aktiivisesti esillä myös meillä.