Puolueelle on tärkeää vahva, osaava ja valovoimainen johtaja. Omiensa joukossa niin Halla-aho kuin Orpo, niin Sipilä kuin Anderssonkin ovat ehtymättömän ihailun kohteita, ainakin osalle. Viimeisin kokemukseni aiheesta liittyi viikonlopun messutapahtumaan Hämeenlinnassa, jossa perussuomalaisten puoluejohtajan kanssa tungeksittiin yhteiskuviin ja käynnissä oli kuin mikäkin idolitapaaminen. Tunsin olevani kummajainen, sillä en ole koskaan osannut arvostaa auktoriteettivetoisuutta ominaisuutena.
Heinäkuun alussa Yle uutisoi puoluejohtajien vertailusta, jossa Li Anderssonin kerrottiin suomalaisten mielipiteissä vaikuttavan positiivisimmin johtamansa puolueen kannatukseen. Kehnoimmin puoluejohtajien vertailussa menestyi vihreiden Touko Aalto, joka viime aikoina ei varmasti ole ainakaan petrannut asemiaan. Vasemmistolle Li on kullanarvoinen resurssi, Touko Aalto sen sijaan vaikuttaa monille olevan jopa taakaksi puolueelleen. Samaisilla messuilla ajauduin muuten ohimennen keskustelemaan Toukosta enemmänkin ja siitä miten suuri merkitys hänen sanomisillaan ja tekemisillään meille vihervassareille on. Väärin. Touko Aallon merkitys minulle tai kaltaisilleni on vähäinen, toivon mukaan pikemminkin olematon. Samaisen keskustelun aikana mieleni teki lisäksi sanoa, että Li Anderssonin vaikutus tekemisiini on sekin yhtä lailla vaatimaton. Vaikka Li on puoluejohtajista kenties pätevin, karismaattisin ja argumentaatiotaidoiltaan etevin, ei hän minua poliitikkona ohjaa – eikä saa juoksemaan nimikirjoituksen perässä.
Ihmiset tarvitsevat vahvoja johtajia, eivätkös siitä kerro jo maailmanpolitiikan suuret tendenssitkin. Suomessa ei selkeää yhden johtajan puoluetta ole nähty sitten Timo Soinin aikojen, jolloin miehen katsottiin lähes yksin rakentaneen perussuomalaisten nousun. Minua eivät Soinin anekdootit ole milloinkaan saaneet euforiseen hysteriaan, pikemminkin olen hymähdellyt sille, miten helposti ihmisiä suurina joukkoina tuntuu sananmukaisesti liikuttavan, jos joku on puhujana taitava. Tätähän Soini eittämättä on. Timo Soini on kuitenkin hyvä esimerkki myös siitä, miten nopeasti näkyvästä johtajasta voi tulla lyhyessäkin ajassa vain varjo entisestään. Toimikoon se muistutuksena, ettei yksikään johtaja ole turvassa poliittisen elämän eroosiolta.
Emilia Palonen totesi Kansan uutisten haastattelussa (11.8.2018), miten vasemmistoliitolle Li Anderssoniakin tärkeämpää on puhua selkeistä vaihtoehtoisista vaatimuksista, joihin ihmiset ja äänestäjät voisivat samaistua. Kesän tapahtumissa kampanjoineena olen huomannut, että ihmisiä tuntuu toistuvasti kiinnostavan puoluetta enemmän se, miksi Li ei ole paikalla. Surullista mutta kuvaavaa. Vasemmistoliiton suurin työsarka ajalle ennen seuraavia vaaleja tuleekin eittämättä olemaan se, miten teroittaa ihmisille, ettei puolue ole eikä milloinkaan voi olla vain yhden ihmisen kabaree. Esimerkkeinä voimme pitää kansalaisoikeusliikehdintää 1960-luvun Yhdysvalloissa tai Intian itsenäisyyden 1947 saavuttamiseen johtaneita tapahtumia. Martin Luther King, Jr. ja Gandhi olivat kumpainenkin vain kasvot isommille massaliikkeille, jotka lopullisen muutoksen saivat aikaan.
Puoluejohtajat ovat ihmisiä, joissa henkilöityvät hyvällä ja ikävällä tavalla puolueen edustamat arvot ja näkemykset. Heidän tehtävänään on olla esillä ja palvella sitä joukkoa, joka heidät jalustalle on nostanut. Nykypäivän yhtenä arveluttavuutena tuntuu valitettavasti olevan, että puoluejohtajien halutaan ja hiljaa toivotaan olevan statustaan ja mandaattiaan enemmän, suurempaa ja parempaa. Puoluejohtajille mikään ei ole riittävästi, vaan he tuntuvat olevan milloin omnipotentteja jumalia, hyvän arkkityyppejä, moraalisia yli-ihmisiä, rohkeita sankareita ja sankarittaria, viisaudessaan ja neuvokkuudessaan rajattomia, pyhiä profeettoja, minuutemme projektioita, milloin taas neroja ja ties mitä muuta. Ja mielellään kaikkea tätä yhdessä.
Ellemme elä Pohjois-Koreassa, he eivät tätä ole – eivätkä he tätä perusteetonta ylimitoittamista ja sen mukanaan tuomaa idolisoimista myöskään tarvitse.