Sosiaalisessa mediassa törmää tämän tästä niin kutsuttuihin “tolkun ihmisiin”. Alun pitäen termin taisi lanseerata kirjailija Jyri Paretskoi lehtikirjoituksessaan, jota myös istuva presidenttimme päätyi suosittamaan luettavaksi. Ajatus tolkun ihmisestä oli hyväntahtoinen. Katsottiin, että valtaosa suomalaisista välttää leimautumista vahvoihin äärilaidan näkemyksiin. Nykyisellään termin käytön voi katsoa laajentuneen merkitsemään ainakin maltillisuutta, järkevyyttä ja kriittisyyttä. Samalla siitä on tullut valitettavasti poliittisen keskustelun yksi tiuhimmin esiintyvistä latteuksista.
Tolkullisuuden yksi merkittävimmistä ongelmista piilee mielestäni sen käsitteellisessä onttoudessa. Sana kun ei yleispätevässä mielessä merkitse mitään. Tolkullisuus vaikuttaa määrittyvän joustavasti kulloisenkin käyttötilanteen mukaan, minkä vuoksi sitä voi vapaasti käyttää kuka tahansa missä tarkoituksessa tahansa. Tolkun ihmiseksi ylentämisen taas ansaitsee yleensä siinä vaiheessa, kun esittää ajatuksia, jotka määrittelijä itse katsoo maltillisiksi, järkeviksi tai kriittisyyttä osoittaviksi, vai pitäisikö sanoa omaa maailmankatsomusta mukaileviksi.
Toinen merkittävä tolkullisuuden ongelma liittyy tapaan hahmottaa todellisuus yksinomaan laajana spektrinä näkemyksiä. Asioihin on tyypillisesti useita tulokulmia, eikä tämän sisäistäminen ja hyväksyminen vaadi erityistä tolkullisuutta. Kyse on yleisemmin viisauden edellyttämästä suhteellisuudentajusta. Tolkun ihmisellä voi kuitenkin olla vaikeuksia erottaa, milloin kahtia jakava luokittelu on aiheellinen ja milloin kyseessä taas on este kypsälle ajattelulle. Meillä on esimerkiksi olemassa sekä asiantiloja kuvaavia deskriptiivisiä tosiasialauseita että preskriptiivisiä pitämislauseita, joiden välillä on eroa näkemysten skaalautumisessa.
Tolkun ihmisen tunnistaa mielestäni ainakin kahdesta taipumuksesta. Ensiksin, heille on tavallista vedota omaan etevyyteensä erottaa totuus valheesta, kohtuullisuus kohtuuttomuudesta tai älyllinen epä-älyllisestä. Toisekseen, tolkun ihmiset korostavat omaa ja valitsemiensa valiokansalaisten tolkullisuutta samalla kun tulevat väheksyneeksi muita keskustelun osapuolia, tahallisesti tai tahtomattaan. Tolkun ihminen saattaa myös unohtaa purkamasta väitteiden rakenteita ja niiden perusteita osiinsa, ja sen sijaan alkaa käydä väittelyä asioista puhtaan pintapuolisesti.
Mitä sitten tolkullisuus voisi parhaimmillaan edustaa? Puhuisin itse tolkun sijasta terveestä kriittisestä asenteesta. Kriittisyys on akateemisen määritelmän mukaan tieteellisen sivistyksen perusta, joka merkitsee pyrkimystä totuuteen itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisen ja laadukkaan tutkimuksen kautta. Kriittisyyttä voi edistää terve kyseenalaistaminen, kyky antaa ja vastaanottaa perusteltua palautetta ja asenne, joka tähtää oman ja muiden ajattelun ja toiminnan kehittämiseen. Sitä taas heikentävät rakentavan kritiikin ja keskustelun puute, epäterve kilpailu ja joidenkin asioiden ja ihmisten immunisointi kritiikiltä.
Nyt tolkun vakaumus vaikuttaa näyttäytyvän vain heikkona debatointina ja keinotekoisesti ylläpidettynä haluttomuutena välttää sitoutumista äärikantoihin, silloinkin, kun se voisi olla järkevää ja perusteltua. Mikäli tolkullisuuden sitten haluaa vain rinnastaa älylliseen itserehellisyyteen, on syytä pysyä uskollisena vahvimmalle sarjalle argumentteja ja kriittisyyden asenteelle. Tätä tietä seuraamalla voi toisinaan löytää itsensä jommalta kummalta äärilaidalta, kenties omaksi yllätyksekseen.