Yhdysvaltalainen yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky sai 1970-luvun lopulla roppakaupalla lokaa niskaansa puolustaessaan ranskalaisen Robert Faurissonin oikeutta ilmaista (tieteelliseksi verhotun) mielipiteensä holokaustista, olkoonkin, että se edusti antisemitistisia sympatioita. Väittely yltyi äärimmilleen ja sai erittäin ikäviäkin piirteitä ranskalaisen älymystön mollatessa Chomskya tämän samanaikaisesti halveeratessa ranskalaisia heidän kyvyttömyydestään ymmärtää, mistä sananvapaudessa pohjimmiltaan on kyse.

Niin, miten Chomsky sitten ymmärsi ja ymmärtää sananvapauden? Chomsky tekee eron sen välille, milloin jokin väite on hyväksyttävä ja milloin taas yksilöllä on oikeus sanoa se, mitä ajattelee. Sananvapaus kattaa myös ja ennen muuta sen, että yksilö voi ja saa ilmaista mielipiteitä, joita emme hyväksy. Chomsky käyttää puolustuspuheenvuorossaan hyväkseen Voltairen kuuluisaa lausetta: ”I detest what you write, but I would give my life to make it possible for you to continue to write.”

Helsingin kirjamessut kielsi vastikään Kiuas-kustantamolta osallistumisoikeuden tapahtumaan. Perumispäätöstä järjestämä perusteli arvoilla, taustalla eittämättä vaikuttivat kustantamon ja erityisesti sen kustannustoimija Timo Hännikäisen yhteydet kansallismieliseen Sarastus-lehteen. En tunne Sarastus-lehteä enkä tunne Hännikäistä. Olen kirjamessujen vilpitön kannattaja ja mielestäni kirjamessuja soisi Suomessa pidettävän enemmänkin. Ratkaisu, johon Helsingin kirjamessut päätyi on siltä osin täysin validi, että heillä on tapahtumanjärjestäjänä täysi oikeus päättää, ketkä heidän messuilleen osallistuvat. Sananvapauden näkökulmasta tapaus on kuitenkin problemaattinen, kuten Chomskyn kohdalla esittämäni esimerkin myötä käy ilmeiseksi, vaikka tulee toki muistaa, että kirjamessut eivät ole yhtä kuin sananvapauden yhteiskunnallinen liikkumatila. Kiuas-kustantamo saa edelleen tehdä julkaisutoimintaa ja ihmiset saavat heidän julkaisujaan niin halutessaan lukea.

Hännikäinen teki johtopäätöksen, että heidän hyllyttämisensä taustalla on yhteiskunnassa lisääntynyt ja erityisesti poliittisen vasemmiston suunnalta ryöppyävä halu ”vaientaa” ja ”sulkea” kaikki omalle ideologialle epämiellyttävät ainekset, ihmiset ja ihmisryhmät marginaaliin. Hännikäinen kirjoittaa: ”Viime kädessä kyse on pahan ulkoistamisesta. Tämän logiikan mukaan toimiva katsoo itsestäänselvästi olevansa hyvien ja oikeamielisten joukossa, ja uskoo, että kunhan vain nuo pahat saadaan poistettua keskuudestamme, olemme lähempänä paratiisia ja utopiaa.”

Hännikäinen saa etsiä kustantamonsa hyllytykselle syntipukkeja poliittisesta vasemmistosta tai jostakin muualta, hänellä on siihen täysi oikeus siihen. Se, onko näillä syytöksillä minkäänlaista katetta, on sitten asia erikseen. Hännikäinen saa myös tehdä sosiologista kevytanalyysiään ja kertoa siitä julkisesti, tähänkin hänellä on täysi oikeus. Mielestäni Hännikäinen kuitenkin epäonnistuu uskottavan selityksen antamisessa ja sortuu, kuten moni muu hänen laillaan turhautunut, tekemään hätäisiä yleistyksiä vasemmistosta (omasta henkilökohtaisesta demonistaan?) ja poimimaan syylliset sieltä, mistä ne omalla kohdalla on vaivattominta löytää.

Faurissonin tapaus 40-vuoden takaa osoittaa, että tulkinnat sananvapaudesta ovat herkkiä, jännitteisiä ja toisinaan seurauksiltaan kohtalokkaita. Olen aiemminkin käyttänyt Sören Kierkegaardilta tuttua lainausta, joka mielestäni kiteyttää hyvin sen, että sananvapauttakin tulisi käyttää oikein, järkevästi ja hyvää edistävästi: People demand freedom of speech as a compensation for the freedom of thought which they seldom use.