Olen ennenkin valitellut toimittajakollegojeni surkeaa asemaa mediamarkkinoilla.
Öisinajattelija on ollut huolissaan pätkätyöläisistä, freelancereista ja projektityöntekijöistä vähän joka puolella mediamaailmaa. Eniten harmittaa siellä kulttuurin laitamilla työskentelevien kohtalo, siellä missä itsekin olen säheltänyt. Toki oma eläköityminen on suonut pienen perustulon, mutta ei se minua hiljaiseksi saa: miksi freelance-toimittajan tulot ovat tätä nykyä – ei vain suhteellisesti, vaan jopa absoluuttisesti – huonommat kuin 10-20 vuotta sitten? Kysynpä vain?
Kun paperimedia tekee kuolemaa, mediatalot keskittävät toimintaansa, kärsijöinä ovat kumma kyllä ensi vaiheessa ne ”sisällöntuottajat”, jotka juttuja tekevät. Heitä irtisanotaan, työehtoja heikennetään, palkkioita ja palkkoja pienennetään ja mitä kummallisimpia sopimuksia solmitaan. Tietenkin aina tilapäisesti ja määräaikaisesti, jos nyt joku joskus jonnekin vielä palkataan.
Ns. copyright-oikeuksista ei ole enää puhettakaan, kun tuote on usein pakko myydä moneen mediaan samalla könttisummalla. Näin yksituumaistetaan eri mediakanavia, sillä samat jutut kiertävät kaikkialla. Entistä vähemmän eri näkökulmia, entistä enemmän halpaa tiedottamista ja tiedotteita sieltä ”ylhäältä”. Kyllä voi aiheellisesti olettaa, että ns. tutkiva journalismi tästä kärsii! Ja se aikaa vievä ”tutkivuus” alkaa olla harvojen etuoikeus – kun siitäkään ei makseta paljon paskaakaan. Aidon journalismin kannalta on tietenkin kunnioitettavaa, että asiansa osaavia aktivisteja ja puoli-ilmaiseksi työskenteleviä entusiasteja vielä riittää. Mutta näinkö alas (kulttuuri) journalismin arvostuksen pitää vajota?
Freelancer – hissikuilussa matkalla alas
Kerron esimerkin omasta elämästä ( Osa tästä mietteestä on julkaistu – Karjalainen / Mielipide plus-sivusto 22.3.2015).
Tampereen 45.lyhytelokuvajuhlat maaliskuun 2015 alussa olivat Suomen monipuolisin festivaali (lyhyt)elokuvan alalla. Loistavia dokumentteja ja fiktiota riitti, oheistapahtumia yllin kyllin, myös markkinointia ja kaupallisuutta. Mieluusti olen ollut Tampereella pitkään mukana, ensi kertaa jo 1980-luvulla, silloin vielä Suomen elokuva-arkiston edustajana, sittemmin journalistina.
Oireellisesti juutuin tänä keväänä kuitenkin freelancerina hetkeksi Tampereen halvimman hotellin hissikuiluun. Samalla tajusin, että kaltaiseni freelancerit ovat olleet hissikuilussa jo pitkään, matkalla alaspäin. Palkkiot ja työtilaisuudet pienenevät vuosi vuodelta. Myös vakitoimittajat ovat saaneet kylmää kyytiä, siis potkuja, isoiltakin mediataloilta.
Muistin toki toimittajana akkreditoitua Tampereellekin ajoissa. Se on aina tärkeää. Se maksoi yllättäen 20 euroa, mikä on uutta, vaan ei suuri summa. Sillä sai liput kolmeen näytökseen per vuorokausi. Perseeni kestäisi kyllä enemmänkin istumista kuten usein Sodankylässä, mutta nyt muut näytökset maksoin itse. Maksoin myös matkani ja hotellini itse, vaikka olin myynyt vain yhden jutun ennakkoon, 50 euroa miinus verot.
Tampere tarjoaa freelancerille ilmaista viinaa, esimerkiksi Raatihuoneella, mutta ei enää ilmaisia elokuvia, siis ammatinharjoittamista, mahdollisuutta katsoa enemmän, tehdä enemmän juttuja, tavata enemmän ohjaajia, ihmisiä, kirjoittaa. Eikä freelancereita tai pienten lehtien toimittajia ihan joka paikkaan enää kutsuttukaan! Eriarvoisuus rehottaa: on arvostettua valtamediaa, vakiporukkaa ja roskaluokkaa (= lue: freelancer).
Oletan, että monet toimittajat ja erityisesti freelance-kriitikot ovat alkaneet kirjoittaa edellisiä vuosikymmeniä lyhyemmin tai huonommin, koska heille maksetaan nyttemmin paljon vähemmän. En väitä, vaan tiedän, että 10-20 vuotta takaperin tienasin absoluuttisestikin freelancerina paremmin kuin nyt. Kyllä se sattuu. Ajattelen usein poisliihottaneita senttari-kollegojani, joiden elämä on nyt toisaalla, pilvenpäälläkin – edesmenneitä, poispotkittuja, aivan turhan aikaisin viinaan ja masennukseen kuolleita toimittajia. Älkää kysykö nimiä, kyllä te tiedätte!
Pohjakosketus odotti Tampereella. Maksa itse elokuvasi, kirjoita, mainosta. Saat ehkä ensi vuonnakin akkreditoinnin? Onkohan kukaan ajatellut, että aitoa, joskus jopa osaavaa kritiikkiä, valistustyötä ja siinä sivussa markkinointiakin harjoittaa myös freelancer – saamatta enää edes vapaalippuja, saati palkkioita tai kutsuja eri tilaisuuksiin kuin menneinä vuosikymmeninä?
O tempora, o mores! Vapauttakaa minut rakkaudesta kulttuuriin, kirjallisuuteen ja elokuviin!
Öisinajattelija