Jokin aika sitten kohtasin Ben Zyskowiczin helsinkiläisessä kauppakeskuksessa. Istuin kauppakeskuksen leikkipaikassa katselemassa poikani leikkiä, kun Ben saapui paikalle mukanaan pieni poika ja ostoskärry, jossa oli sekalaista tavaraa ja molempien ulkovaatteet. Ben otti minuun välittömästi katsekontaktin ja tuli hetken päästä kysymään, voisinko katsoa heidän omaisuutensa perään, sillä pojalla tuli tarve päästä vessaan. ”Ettei rosmot vie tavaroita”, Ben perusteli minulle.
Monenlaiset tunteet jylläsivät sisälläni, kun nyökkäsin Benille ja päästin hänet pojan kanssa vessaan. Ben on ollut kokoomuksen kovakasvoista kovimpia ja aina ensimmäisenä paikalla, kun on tarvittu perusteluja luokkaeroja korostavan politiikan tekemiseen. Sote -uudistuksen käsittely perustuslakivaliokunnassa aiemmin tänä vuonna alleviivasi Zyskowiczin roolia: Kun näytti siltä, että valiokunta ei näytä uudistukselle vihreää valoa, varsinaisen edustajan tilalle vaihdatettiin Ben. Junttaaminen oli varmasti armotonta, vaikka perustuslakivaliokunta ei tuolloin antanutkaan periksi edes Zyskowiczille.
Olisiko ollut väärin antaa rosmojen viedä Benin tavarat? Totuus on, ettei kukaan edes yrittänyt. Olisiko pitänyt antaa Benille samantien kansalaispalautetta tämän tekosista? Ei. Tärkeintä maailmassa on, että lasten annetaan olla rauhassa; heidän läsnäollessaan ei järjestetä tulikivenkatkuisia debatteja. Benin maininta rosmoista jäi kuitenkin kaivelemaan mieltäni; kuka pitää huolta siitä, etteivät rosmot vie kansalaisten tavaroita?
Ei ainakaan Ben Zyskowicz. Hän antaisi markkinoiden hallintaan kaiken mitä meiltä löytyy. Ben Zyskowicz on ankara mies, joka ottaisi lapsen suusta tikkarin, jos liikemies päättäisi haluta sen. Ben on myös nyt kuuman aktiivimallin takuumiehiä. Missä ikinä tarvitaan kansalaista kepillä hakkaavaa kokoomuslaista, Ben Zyskowicz pyyhältää paikalle. Kokoomuslaiset ovatkin näyttäneet todellisen karvansa aktiivimallin tuoksinnassa. Suuret herrat ovat käyneet siekailematta yksittäisten kansalaisten kimppuun. Meneillään on ratkaiseva kamppailu kansan selkärangan katkaisemisesta, kokoomuslaiset pelaavat nyt upporikasta/rutiköyhää.
Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani kiltteydestä. En pidä siitä, että käynnissä olevan kamppailun tuoksinnassa pidetään kiltteyttä vaativia puheenvuoroja. Kiltteys ei palvele juuri nyt ketään muuta kuin hallitsevaa luokkaa. Kiltteyden vaade kansalaisia kohtaan on kehoitus antautumiseen. Mutta, silti, mielipiteestäni huolimatta, kun kohtasin Ben Zyskowiczin, olin hänelle kiltti; kamppailuamme käydään vielä retorisella tasolla ja hyvä niin. Toivon sydämestäni, että Ben ja muut kokoomuslaiset ymmärtävät arvostaa vallitsevaa tilannetta, eivätkä vie sitä enää yhtään pidemmälle.
Kun Ben palasi pojan kanssa wc:stä, hän nyökkäsi minulle kiitokseksi. Poika jäi leikkimään leikkipaikalle, joten sain tilaisuuden katsella Ben Zyskowiczin oleilua kansan parissa. Benin olemus ja ääni kuuluvat maailman kilteimmälle miehelle: Hän on niin pieni ja hauras sekä katseensa ystävällinen ja avoin. Jatkuvasti korvalla oleva puhelin kertoi kuitenkin Benin olevan jatkuvassa valmiudessa kansalaista kurittavine keppeineen. Ristiriita oli valtava. Siinä se käyskenteli kauppakeskuksen käytävällä kuin kuka tahansa meistä, ikääntyvä, tavallinen ihminen iskäfarkuissa ja liian suuressa t-paidassa, silti valtaa ja itsevarmuutta uhkuen. Suomen vaarallisin mies.