Suvi Auvinen kirjoitti eilen kiltteydestä otsikolla Choose nice. Kirjoitus perustuu seuraavaan väitteeseen: ”Maailmassa, jossa voimme valita olla mitä tahansa, meillä on moraalinen velvoite valita olla kilttejä toisillemme.” Seuraavaksi Auvinen ohjeistaa, että jos joku on eri mieltä väitteestä, voi kirjoittaa siitä vaikka kolumnin. Olkoon tämä siis päivystävän pessimistin vastaus Päivystävälle anarkistille.
Enpäs kuitenkaan ole eri mieltä Auvisen kanssa. Kiltteys on tärkeää. Kyky myötätuntoon ja sellaisiin valintoihin jotka tekevät myös muille hyvää, on ainoa kestävä tapa rakentaa maailmaa. Jaan Suvi Auvisen näkemyksen myös sosiaalisen median taipumuksesta herättää ihmisessä alkukantaiset vaistot. Some on täydellinen maailma vannoutuneelle vittuilun ystävälle.
Mutta. Ymmärrän siis täysin Suvi Auvisen sanoman. En ole kuitenkaan varma, ymmärtävätkö kaikki Auvisen lukijat. Kun kiltteydestä tehdään hyve, se sisältää myös suuria riskejä. Hallitsevan luokan käsissä kiltteys on tappava ase.
Moniongelmaisen perheen lapsena olen lukenut terapeutti Tommy Hellstenin kirjat. Virtahepo olohuoneessa on merkittävä teos, jonka perusteemaa voi käyttää kuvaamaan lähes kaikkia yhteiskunnallisia ilmiöitä, joissa jokin asia on mittasuhteiltaan niin valtava, ettei siitä sovi puhua. Esimerkiksi tähän sopii vaikkapa presidentti Sauli Niinistö. Hellstenin tuotannosta kuitenkin merkittävin mieleeni jäänyt sanoma sopii myös keskusteluun kiltteydestä: Jos jalanjäljet kasvoillasi ärsyttävät, kannattaa nousta ylös lattialta.
Me suomalaiset tykkäämme lojua pitkin lattioita. Lattialla makaaminen on tolkun ihmisen valinta. Lattianrajasta katsottuna yksiökin näyttää koko maailmalta; onhan siinä jo yhdelle ihmiselle käsiteltävää. Jos suomalainen kaikesta huolimatta rohkaistuu ja nousee istumaan, paikalle kopistelee sormea heristävä tapakouluttaja ohjaamaan röyhkeää kansalaista taas ruotuun. Että kiitos olkaa hyvä ja mukavaa päivänjatkoa, mutta nyt kommarianarkisti saatana takaisin sinne lattialle ja sassiin!
Kiltteys on toisilleen solidaaristen ihmisten välillä kaunista ja rakentavaa, mutta yhteiskunnallisella tasolla siitä tulee vallankäytön väline. Kiltteydestä muodostuvat käytöstavat ja käytöstavoista kokonainen kulttuuri. Mitä muodollisemmaksi yhteiskunta rakentuu, sen helpompi sitä on myös hallita. Ja kun muodollisuuden vaatimusta tehostetaan sotilassaappaan polkaisulla kasvoihin, eletäänkin jo totalitarismissa.
Joku varmaan sanoo, että kiltteys ei tarkoita uhrina olemista. Ei välttämättä, mutta kiltin ihmisen todennäköisyys joutua vahvemman vallankäytön uhriksi on varmaankin samaa luokkaa kuin syy-yhteys tupakoinnin ja keuhkosyövän välillä. Jos kaupassa myytäisiin kiltteyttä, askin kyljessä pitäisi olla verille potkitun naaman kuva ja varoitus siitä, että kiltteys voi vaarantaa terveytesi ja tuhota itsekunnioituksesi.
John Irvingin kirjassa Kunnes löydän sinut, päähenkilöä ohjeistetaan lapsena olemaan aina kahdesti kiltti. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kun joku aukoi päätään Jackille, tämä yritti korjata tilanteen olemalla kahdesti kohtelias. Kolmas loukkaus päättyi yleensä jonkinlaiseen painiotteeseen ja sidontaan. Entisenä koulukiusattuna ajatus on tuottanut minulle mielihyvää, mutta myös surua; minä olin kiltti satoja kertoja, vaikka kaksi kertaa olisi riittänyt. Miksi kukaan ei opettanut minulle painia?
En siis ole eri mieltä Suvi Auvisen kanssa. Aina kannattaa olla kiltti. Kunnes ei enää kannata. Joskus on pakko nousta lattialta, ottaa ja antaa iskuja, taistella sen puolesta että voi elää elämäänsä pystypäin. Kiltteydestä on myös hyvä puhua, varsinkin aikana jolloin on poliittisesti korrektia vaatia pakolaisten hukuttamista Välimereen, mutta sen kanssa pitää olla varovainen. Kiltteydestä puhuminen saattaa helposti sekoittua pintavedessä kelluvaan positiivisuuden hyhmään, jossa biletetään, joogataan ja tasapainotetaan kehon ph:ta hyvissä fiiliksissä, vaikka maailma palaisi ympärillä ja työttömiä retuutetaan joukkohautaan. Kiltteydestä puhuminen saattaa johtaa siihen, että myös pääministeri haluaa osallistua keskusteluun:”Että kun nykyään on niin vaikeaa olla tällainen keski-ikäinen,valkoinen, hetero, miljonäärimiespääministeri, koska ihmiset ovat niin ilkeitä”.
Olen siis samaa mieltä Suvi Auvisen kanssa. Choose nice is nice. Mutta sitten tiemme eroavat. Kiltteyden valitseminen aina ei muuta maailmaa paremmaksi, sillä aina löytyy myös heitä, jotka käyttävät sitä hyväkseen. Kannattaa olla kiltti heille, jotka ovat sen arvoisia ja muille kahdesti: Sen jälkeen tuli on vapaa. Ei siksi, että on vaan niin mukava kinata, vaan siksi ettei kukaan enää hukkuisi. Kansa ei voi olla kiltti. Yhteiskunnalliseen keskusteluun ei voi vaatia kiltteyttä. Valtaa käyttäviä kohtaan ei kenenkään tule sortua kiltteyteen, vaan valtaa pitää vahtia, sitä pitää epäillä kaiken aikaa ja murista aina kun sen näkee. Hyvinvoivan kansan tae on hiukkasen pelokas poliitikko. Jos joku on aina kiltti, kuka nyt sellaista pelkäisi?
Olen varma, ettei Suvi Auvinen myöskään vaatinut kiltteyttä valtakoneistoa kohtaan, vaan puhui tietenkin kiltteydestä yksilötasolla. Mutta minä olenkin vainoharhainen mulkero; kun näin Auvisen kirjoituksen lähtevän leviämään somessa, kuulin Marco Bjurströmin sanovan nami-nami ja näin sieluni silmin työtöntä toisella kädellä kuristavan kokoomuslaisen twiittavan sitä edelleen. Alkoi yököttää. Vähän niin kuin silloin, kun halla-aholaista maahanmuuttopolitiikkaa toteuttavan hallituksen ministerit tulivat ottamaan iloisia selfieitä Peli poikki -mielenosoitukseen. Se ei tietenkään ole Suvi Auvisen vika. Ne ovat vaan ne perkeleen sortajat, jotka omivat kaiken, jos annamme. Myös oikeutemme olla vihaisia.