Viime viikot ovat olleet politiikan toimittajille kiireisiä. Kokoomuksesta eronnut Hjallis Harkimo pompotti itsetietoisia toimittajia kuin entisiä päävalmentajiaan vanhoina hyvinä aikoina. Tämän jälkeen suivaantuneet journalistit täyttivät sosiaalisen median happamilla kommenteilla narsisseista, Hjallis Harkimon persoonasta ja Jokereiden omistussuhteista. Kitkerän kiihkonsa vieminä vain harva malttoi tehdä työtään ja analysoida Harkimon viimeisimmän peliliikkeen poliittisia vaikutuksia.
Politiikan toimittajia on tietenkin monenlaisia, mutta välillä lajityyppi muistuttaa fanijournalismia, jossa keskeisiksi tekijöiksi muodostuvat henkilökohtaiset suhteet ja toimittajan omat mieltymykset. Kerran eräs tuntemani viihdetoimittaja paljasti sosiaalisessa mediassa kirjoittavansa parhaillaan arvostelua tunnetun suomalaisbändin uudesta albumista, fanittamansa yhtyeen solistin seisoessa toimittajan selän takana. Journalismin pyrkimys objektiivisuuteen on tällaisissa tapauksissa vaakalaudalla, mutta jos Ilta-Sanomien erikoistoimittajaa ja YLEn uutta toimitusjohtajaa on uskominen, ei sillä ole oikeastaan niin väliäkään.
Konteksti: Ylen entisen päätoimittajan Atte Jääskeläisen asemasta viime vuonna käyty keskustelu.
Tutkiva journalismi on työlästä puurtamista, jossa joutuu laittamaan itsensä likoon; joissakin maissa työ saattaa maksaa myös toimittajan hengen. Politiikan toimittajien osalta näyttää usein siltä, että tärkein osa työtä on eduskunnan liepeillä päivystäminen ja kaupankäynti poliitikkojen kanssa. Kuten kohu kansanedustajien ja politiikan toimittajien yhteisten pikkujoulujen ympärillä viime vuonna osoitti, poliitikot ja politiikan toimittajat elävät symbioosissa, jossa yhteistyö ja toistensa egojen hyväily tuottavat menestystä kaikille osapuolille. Jos luottamukseen tulee särö, ohi suunsa puhunut vallan vahtikoira jää saunailloissa eteisen puolelle huolehtimaan siitä, että kaljat pysyvät kylminä.
Keskeinen osa politiikan toimittajan työtä on spekulointi. Näitä kristallipalloon katsahteluja kutsutaan nykyisin näkökulmiksi, kommenteiksi ja analyyseiksi. Tuolloin toimittaja, kulloisellakin arvovallallaan, kertoo kuinka jokin asia politiikan saralla tulee etenemään. Useimmiten valistuneet arvaukset menevät pieleen, mutta niitä ei enää kukaan muistele jälkeenpäin, sillä maailma tarjoaa lukijalle uutta sisältöä kellon ympäri. Silloin tällöin profetiat saattavat kuitenkin myös toteutua. Tuolloin toimittajasta sukeutuu oikea politiikan tuntija ja häntä aletaan kutsua erikoistoimittajaksi.
Juha Sipilän hallituksen ympärillä pyörii hurja mielipideruletti. Varsinkin iltapäivälehtien näkökulmien ja kommenttien kohdalla joutuu usein tarkastamaan, ettei kyse ole maksetusta sisällöstä, vaikka vaikeaahan sen varmistaminen välillä on, sillä maksuvälineenä saatetaan käyttää rahan sijaan palveluksia tai vaikkapa aatteen paloa. Sote -uudistuksen kohdalla toimittajan raivokas puffaaminen on erityisen paljastavaa, sillä asiantuntijoilla ei ole uudistuksesta mitään hyvää sanottavaa ja uudistusta ajavien poliitikkojenkin argumentit ovat taantuneet hiekkalaatikolla lällättelyksi.
Olen toistellut usein, että valtaan pitää suhtautua aina epäillen. Poliitikot ja toimittajat ovat tietenkin vain ihmisiä ja ihmisten välille kehittyy monenlaisia suhteita. Silti on aiheellista kysyä, että kenen etu on tilanne, jossa poliitikot ja politiikan toimittajat viettävät yhteisiä pikkujouluja? Ovatko politiikan toimittajat ja poliitikot yhteistyökumppaneita? Ja kuinka on mahdollista toimia journalismin alalla keskeisissä tehtävissä, jos pyrkimys objektiivisuuteen herättää puistatuksia? Monissa ammateissa kyynistyminen on peruste työn vaihtamiseen tai vuorotteluvapaaseen, mutta journalismissa se näyttää olevan elokuvamaisesti romantisoitu edellytys alalla meritoitumiseen.
Suomi ei ole enää lehdistönvapauden mallimaa. Pääministerin ja viranomaisten näkyvät toimet ovat vaarantaneet journalismin riippumattomuuden, mutta pinnan alla muhii mielestäni se varsinainen ongelma: Uutisia ei tehdä enää siksi, että kansa saisi tietoa oman päätöksentekonsa tueksi. Journalismin ihanteet elävät vielä joidenkin toimittajien ja toimitusten sisällöissä, esimerkiksi nostan vaikkapa Suomen Kuvalehden, mutta aatteiden ja muiden sitoumusten värittämä ryönä valtaa yhä isompaa alaa uutisvirrasta. Valta on se, jolle vallan vahtikoiran pitäisi murista, etenkin silloin kun vallankäyttäjä turisee mukavia ja tarjoaa makeimmat rapsutukset. Terävä journalismi pitää myös poliitikon kurssissaan ja ehkäisee korruptiota. Poliitikolle muriseva toimittaja suojelee kansan lisäksi myös poliitikkoa itseään. Laiskanpulskeat erikoistoimittajat sen sijaan sotkevat kansan, itsensä lisäksi, mukaan peliin, jossa todellisuus peittyy huhujen ja näkökulmien alle. Se on palvelus kurssinsa menettäneelle ja korruptoituneelle poliitikolle.
No, mitä mieltä minä sitten olen Harkimon Liikkeestä? Kristallipalloni sanoo, että startin on oltava nopea ja liikkeen elinehto on Sipilän hallituksen kaatuminen. Jos hallitus selviää nykyisestä ahdingostaan ja onnistuu saamaan keskeiset metkunsa läpi, on se liian kova osoitus perinteisten puoluekoneistojen mahdista, eikä houkuttele uraansa ajattelevia poliitikkoja hyppäämään tyhjän päälle. Jos sote- ja maakuntauudistus etenevät hallituksen suunnitelmien mukaisesti, epäilen sen toimivan niskalaukauksena kansalaisten demokratiakäsitykselle. Silloin politiikka, jos ei nyt kuole, niin ainakin halvaantuu jollain tasolla pitkäksi aikaa ja tappaa samalla myös Harkimon uudistusmielisen hankkeen. Aatteellisesti en kannata Harkimon ja kumppaneiden ”pöhinään” perustuvaa liikettä, mutta suhtaudun myötämielisesti jokaiseen kapulaan kokoomuslaisen tyhjäpääkoneiston rattaissa. Eikä liikkeen menestys ole täysin mahdoton ajatus; esikuvana toimiva Viiden tähden liike on saavuttanut nettipaneeleillaan ja perinteisen politiikanteon kyseenalaistavalla asenteellaan merkittävän aseman italialaisessa politiikassa. Miksei sitten myös meillä, rikkoutuneeksi hoetun politiikan ja nopeiden nettiyhteyksien luvatussa maassa?