En ole kirjoittanut pitkään aikaan rasismista. Ai miksi? No tietenkin siksi, että minulla on valtaväestöön kuuluvana mahdollisuus tarvittaessa unohtaa ilmiön olemassaolo ja keskittyä mieltäni kulloinkin kuohuttavaan aiheeseen. Viime aikoina rasismia enemmän mielessäni on pyörinyt Juha Sipilän hallituksen rajaton häikäilemättömyys, sekä oman elämäni kiemurat opintojen ja ihmissuhteiden melskeissä. Rasismi on valkoiselle miehelle jotakin jonka voi ottaa tarvittaessa esiin. Silloin siitä voi puhaltaa pölyt pois, kääntää itselleen mieluisan kulman tarkasteltavaksi ja palata aiheeseen kyllästyttyään jälleen muiden askareiden pariin.
Tänään rasismi pomppasi silmilleni Twitterissä. Ylikomisario Jari Taponen twiittasi ystävänsä ravintolassa kokemasta rasistisesta häirinnästä. Taponen oli ollut todistamassa tilannetta ja kertoi järkyttyneensä tapahtumista, samalla kun rasistisen solvaamisen kohteeksi joutunut ystävä oli jatkanut iltaansa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuten olettaa sopii, Taposen kokemuksia saapui arvioimaan se sama joukko, joka lehahtaa paikalle aina, kun jossain tarjoutuu mahdollisuus kiistää rasismi rasistisilla ilmaisuilla.
Ylikomisario Taposen tarina ei kirvoittanut vastalauseita ainoastaan Twitterin syvässä joessa. Myös muutama rasisminvastustaja ärsyyntyi Taposen avautumisesta; he eivät pitäneet uskottavana kokeneen poliisin havahtumista rasismiin vasta eilen. Moni kommentoija näki Taposen tarinan korostavan myös näkökulmaa, jonka mukaan rasismia ei ole olemassa, ellei sitä satu valkoinen mies todistamaan.
Valitettavasti elämme maailmassa, jossa asia on juuri niin. Vähemmistöjen kokema syrjintä kuitataan valtaväestön toimesta useimmiten turhana narinana ja huomion hakemisena. Kun mediassa julkaistaan uutinen, jonka mukaan rodullistetut kokevat Suomen Euroopan rasistisimmaksi maaksi, kommenttikenttä täyttyy ivallisista heitoista siitä, miksi tätä asiaa on kysytty rasismia kokevilta. Iso osa suomalaisista ei näe rasismia, koska ei koe sitä henkilökohtaisesti. Ja lähes yhtä iso osa meistä on rasisteja.
Taposen tarinasta ärsyyntyneet rasisminvastustajat ovat oikeassa. Se, että yhteiskunnassamme rehottavan rasismin todistamiseen tarvitaan valkoinen poliisi, on väärin. Todistaessaan rasistisen teon tapahtuneeksi, todistaja ei ole tarinan sankari; Taposen kunniaksi on todettava, ettei hän näyttänyt tarinallaan jatkokommenttien perusteella sellaiseksi pyrkivänkään. Mutta, kuten sanoin, realiteetit eivät tue reiluutta, tai toimintatapojen hiomista jaloimmiksi mahdollisiksi. Elämme rasistisessa maassa, jossa rasismin vastustamisen jättäminen vain vähemmistöjen vastuulle tarkoittaisi rasismia kokevien heittämistä susille. On ikävää, että rasismia tarvitaan todistamaan valkoinen mies, mutta jos tilanne on se, miksi rasismiin silminnähden henkilökohtaisesti heräävää ihmistä ei voisi tilanteessa tukea? Vähentääkö valkoisen miehen vaikeneminen rasistisista tilanteista rasismia?
On totta, että tutkimusten mukaan suhteettoman suuri osa poliiseista on perussuomalaisia. Muistissa on tuore tapaus, jossa rasismi rehotti tuhansien poliisien Facebook -ryhmässä. Mutta eikö tätä taustaa vasten vähemmistöjen hädän henkilökohtaisesti ja julkisesti tunnustava poliisi ole kuitenkin parannus tilanteeseen? Syyttäkää minua miksi haluatte, mutta mörköautojen, etnisen profiloinnin ja kumiluotien ammuskelun joukossa natsilippujen takavarikointi ja rasismiin henkilökohtaisesti heräävä ylikomisario merkitsevät minulle roudan läpi puskevaa leskenlehteä. Se ei tee vielä kesää, mutta antaa toivoa siitä, että kylmyys ehkä väistyy jossain vaiheessa.