En ole tappanut nuoruudessani kissaa. Ja teen heti alussa selväksi, etten hyväksy kissojen tappamista, vaikka se entisenä kissan omistajana on käynyt joskus aamuyön tunteina mielessä. Mutta, en ole kuitenkaan jättänyt kissoja tappamatta siksi, että olisin eettisesti jotenkin korkeammalla tasolla kuin joku toinen, vaan siksi etten ole koskaan ajautunut sellaiseen seuraan, jossa kissojen tappaminen olisi hyväksyttyä, tai jopa odotettua. Ja sama pätee kaikkeen tappamiseen ja rikollisuuteen.

Bloggauksen aihe on tietenkin Sdp:n eurovaaliehdokas Mikkel Näkkäläjärvi, jonka nuoruudentekoset tulivat viime viikonlopun aikana päivänvaloon. Kohu Näkkäläjärven ympärillä alkoi artikkelilla eurovaaliehdokkaiden rikosepäilyistä. Se jatkui Näkkäläjärven omalla tunnustuksella facebookissa ja sai viimeisen silauksensa jatkoartikkeleissa, joissa tehdyt rikokset kuvattiin hyvin yksityiskohtaisesti. Myöhemmin kävi vielä ilmi, että Näkkäläjärvi oli myös valehdellut omalle puolueelleen allekirjoittaessaan paperin, jonka mukaan häneen ei ole kohdistunut rikostuomioita.
Näkkäläjärvi on saanut nykymaailman tapaan osakseen karkeaa paheksuntaa, mutta myös ymmärrystä. Näkkäläjärvi oli vastenmielisimmän teon tehdessään 15 -vuotias ja hän on kertonut nuoruuden olosuhteidensa olleen vaikeat. Keskustelu Näkkäläjärven teoista muodostui nopeasti yleiseksi keskusteluksi rikoksesta, sovituksesta ja anteeksiannosta. Monelle varsinaisia rikoksia vaikeammaksi asiaksi on muodostunut Näkkäläjärven valehtelu ja tekojen peittely.

Minä ymmärrän Mikkel Näkkäläjärveä. Lapsuuteni oli karmeaa aikaa ja selvittelen sen aiheuttamia traumoja edelleen. Olin 15 -vuotiaana niin hukassa ja yksin, että jos joku olisi tarjonnut minulle hyväksyntää kissoja tappamalla, olisin todennäköisesti antanut lapion heilua. Useampi ihminen on kutsunut Näkkäläjärven tekoja sairaan ihmisen toiminnaksi. Ehkä Näkkäläjärvi on ollut tuolloin sairas. Kun ihminen traumatisoituu, hän ei käyttäydy loogisesti, eikä ole kosketuksessa tunteisiinsa, mutta vastoin monen nettikeskustelijan käsitystä, tällaisesta tilasta voi myös toipua. On totta, että joihinkin persoonallisuushäiriöihin kuuluu eläinten tarkoituksellinen vahingoittaminen tai suoranainen kiduttaminen, mutta yleensä tällaisista tiloista kärsivät ihmiset eivät lopeta mielihyvää tuottavaa toimintaansa käräjäoikeuden tuomioon.

En tunne Mikkel Näkkäläjärveä, enkä tiedä sen enempää hänen henkisestä tilastaan, mutta kaikesta päätellen Näkkäläjärvi on kääntänyt elämänsä suunnan. Ihmiset voivat tehdä niin, vastoin kaikkia odotuksia. Minä en nähnyt nuorena eläväni missään nimessä yli 30 -vuotiaaksi ja elämäni olikin pitkään juuri sen näköistä. Kaikesta huolimatta terapeuttini sanoi minulle jokin aika sitten, että nykyinen tasapainoni on menneisyyden tapahtumat huomioonottaen jonkinlainen ihme. Yleensä minun taustoillani ryypätään, hakataan vaimot, perustetaan natsijärjestö ja hirttäydytään ovenkahvaan (edellinen on minun sanomaani, ei terapeutin).

Myöskään Mikkel Näkkäläjärven elämä ei ole edennyt toistaiseksi oletusten mukaan, vaikka demaripoliitikoksi ryhtyminen saattaa olla jonkun mielestä merkki siitä, että elämässä ei ole kaikki hyvin. Näkkäläjärvi joutuu kuitenkin edelleen elämään tekojensa kanssa, nyt julkisuuden kautta. Kaiken nähdyn perusteella ymmärrän hyvin myös Näkkäläjärven halun salata tekonsa viimeiseen asti. Kissan tappaminen huvikseen on häpeällinen teko. Siitä ei kerrota ensimmäisenä treffikumppanille, työnantajalle tai puolueelle luottamustehtävään päädyttäessä. Ja kun sitä ei kerrota heti, otollinen hetki avautumiseen kaikkoaa koko ajan kauemmaksi, kunnes ymmärtää, että rehellisyydellä saattaa menettää kaiken sen hyvän, mitä on elämäänsä muuttamalla saavuttanut.

Salaisuuksien pitäminen on raskasta. Mitä enemmän ja mitä suurempia ne ovat, sitä syvemmälle ihminen pyrkii ne hautaamaan. Kuten sanoin, en tunne Mikkel Näkkäläjärveä; ehkä hän uhraa öisin pikkunisäkkäitä Saatanalle, huijaten jokaista hänelle ymmärrystä osoittavaa, tai ehkä hän on pyrkinyt unohtamaan tekonsa niin aktiivisesti, että ne ovat lakaneet olemasta totta jo hänelle itselleenkin. Oli miten oli, kissan tappaminen lapiolla 15 -vuotiaana on nyt kuitenkin ikuisesti osa Mikkel Näkkäläjärven julkista profiilia. Aika näyttää, kuinka hän pystyy sen asian kanssa elämään; varmaa on kuitenkin se, että poliittiset vastustajat äärioikealla eivät tule tätä tekoa unohtamaan. Siltä suunnalta mahdollisuuden antaminen ihmiselle onkin hukkaan heitettyä toiveajattelua, mutta ehkä me muut voimme asettua hetkeksi 15 -vuotiaan asemaan, kokea häpeällisten tekojemme paino ja miettiä, kuinka kauan sellaisesta on kohtuullista kärsiä.