Olen käynyt viime aikoina keskusteluja ihmisen kanssa, jolla on takanaan pitkä ura bisnesmaailmassa. Olen ollut hyvin varautunut koko käymämme dialogin ajan, sillä suhtaudun pessimistisesti tyydyttävän yhteisymmärryksen löytämiseen silloin, kun keskustelijoiden lähtökohdat ja maailmankatsomus poikkeavat rajusti toisistaan. On ihan perusteltua sanoa, että kädestä suuhun elävä vuokra-asuja lähiöstä ja Helsingin  kantakaupungista parisataa neliötä omistava ihminen elävät eri maailmoissa. Ihmiselle annetun empatiakyvyn ansiosta on kuitenkin mahdollista asettua hetkittäin myös toisen ihmisen asemaan.

Olen ollut jossain määrin yllättynyt; monessa asiassa mielipiteemme yhteiskunnan nykytilasta ja sen kehittämisestä ovat olleet yhteneviä ja olemme kyenneet yksissä tuumin mm. tuomitsemaan Sipilän hallituksen harjoittaman politiikan. Hyväosaisuus ei ihan aina tarkoita sitä, että haluaa ammuskella köyhiä norsunluutornistaan, vaikka se kaikenlaisten kokoomusjuippien ulostuloista johtuen usein siltä tuntuukin. Toisaalta ideologiseen vasemmistolaisjuippiin on jollain tasolla tehnyt vaikutuksen bisneskonsulttien ihmiseen syvästi juurruttama itsepintainen pyrkimys löytää tyydyttävä ratkaisu jokaiseen ongelmaan. Yhdessä asiassa näkemyksemme ovat kuitenkin törmänneet, toistaiseksi ratkaisemattomalla tavalla: Kyse on köyhyydestä ja sen poistamisesta.

Köyhyys on kokemus, jota ei pysty ymmärtämään, ellei sitä ole kokenut itse. Kaikki puute ja väliaikainen vyönkiristäminen eivät ole köyhyyttä. Köyhyys on mielentila, jossa ihminen ehdollistuu suunnittelemaan koko elämänsä puutteen näkökulmasta niin, että elämänpiiri kutistuu kutistumistaan. Pitkään jatkuessaan köyhyys saattaa invalidisoida ihmisen niin, että hän lakkaa tietoisesti olemasta. Kun hyväosaisen kanssa tulee puheeksi köyhyyden poistaminen, yleisin kanta on, että ihmisen tulee itse ottaa itseään niskasta kiinni. Olemme nähneet mediassa, kuinka notkuvien pöytien ääreltä kehoitetaan köyhiä keräämään metsistä marjoja ja sieniä, sekä laittamaan ravitsevaa ruokaa tuoreista kasviksista. Hyväosainen näkee köyhyyden ongelmana, jonka voi ratkoa hyvillä neuvoilla, vaikka köyhyys on muurannut köyhän silmät, korvat ja suun umpeen ja halvaannuttanut raajat.

Ihminen pystyy parhaimmillaan poikkeuksellisiin suorituksiin. Tarinat ryysyistä rikkauksiin nousevista superihmisistä muodostuvat ihmismielissä helposti standardiksi: Poikkeuksellisen ihmisen poikkeuksellinen sinnikkyys ja sattumien summa on hyväosaisen ja jopa monen köyhänkin mielestä jokaisen saavutettavissa. Näiden tarinoiden valossa jokainen köyhyyden lannistama ja uskonsa menettänyt ihminen on epäonnistuja, joka periaatteessa ansaitsee kohtalonsa, sillä tämä ei ole selvästikään antanut parastaan. Meillä on tapana lukea menestymiseen myötävaikuttavia tekijöitä omaksi ansioksemme, vaikka menestyksen keskeisiä elementtejä ovat perhetausta ja sattuma. Terveys, äly, miellyttävä ulkonäkö, lahjakkuudet ja luonteenpiirteet ovat myös usein ihmisten mielissä itse ansaittuja ominaisuuksia. Jos köyhällä ei ole mitään näistä, se on hänen oma syynsä.

Köyhyyden invalidisoivaa vaikutusta voisi verrata sairauteen. Jos jalka katkeaa, siihen laitetaan kipsi ja annetaan lähete fysioterapeutille. Tulehdussairaudet tutkitaan ja hoidetaan sen jälkeen kulloinkin parhaiten sopivalla antibiootilla. Mutta, jos ehdottaa köyhyyden poistamista, ihan loogisesti, rahalla, kokoomuslainen kuolee järkytyksen aiheuttamaan koko kehon tärinään ja sisäiseen verenvuotoon. Lempeimmänkin hyväosaisen mielestä köyhyyttä voidaan hoitaa korkeintaan almuilla ja ruokakasseilla, kunhan pidetään huolta siitä, ettei anneta senttiäkään liikaa. Tosin näidenkin saamisen ehdoksi suunnitellaan parhaillaan hyväosaisia viihdyttävien sirkustemppujen esittämistä. Juhlapuheissa ja periaateohjelmissa jokainen meistä ansaitsee ihmisarvoisen elämän, onnea, ystävyyttä, rauhaa ja tsemppihaleja, mutta perkele, rahaa ei kenellekään anneta ilmaiseksi. Paitsi silloin, kun ihmisellä on sitä jo ennestään.

Kun parannetaan sairauksia, järkevät ihmiset luottavat lääketieteeseen. Harva antaa murtuneen sääriluunsa henkiparantajan käsiin. Mutta kun kyse on köyhyydestä, jokainen hyväosainen kokee itsensä aiheen asiantuntijaksi. Tieteeseen ja järkeen luottavat ihmiset antautuvat köyhyydestä puhuttaessa tunteiden ja ideologioiden vietäväksi ja katsovat voivansa ohittaa tutkijoiden ja järjestöjen näkemykset siitä, kuinka köyhyyttä tulisi hoitaa. (Tästä on toimittaja ja tietokirjailija Jani Kaaro kirjoittanut aiemmin hienon kolumnin) Koska hyväosaisen mielestä köyhä on köyhä omasta syystään, tämä ei osaa myöskään käyttää rahaa. Koska hyväosainen on hyväosainen, hänen on pakko olla köyhää taitavampi rahankäyttäjä, vaikka samaan aikaan köyhä on voinut joutua taipumaan ihmetekoihin selvitäkseen elämässään hengissä.

Yhteiskunta käyttää köyhyyden seurannaisvaikutusten hoitoon valtavia summia rahaa. Bisnesmaailmassa elänyt keskustelukumppanini ei pystynyt hyväksymään ajatusta rahan antamisesta köyhille, vaikka muutoin osoittikin valmiutta hyvin liberaaleille näkemyksille. Hyväosaisen usko siihen, että ihminen saa ansionsa mukaan, on luja ja hyväosaisen maailmassa se ansio määräytyy markkinoiden mukaan. Köyhyyden hoito ei kuitenkaan ole tunneasia, vaan perustuu mitä suuremmassa määrin järkeen. Köyhyys ylläpitää ja lisää köyhyyttä. Köyhyys luo ympärilleen levottomuutta. Jos hoidamme köyhyyttä henkiparantajien loitsuilla tai velttojen ex-demareiden kyynisillä puheilla, köyhyys ei parane, vaan kriisiytyy ja leviää entisestään. Siksi köyhyyden poistamisessa köyhyyttä pitää hoitaa siihen tehokkaaksi havaitulla lääkkeellä, eli rahalla. Tässä siis ilmainen neuvo kokoomuslaisille kaupunginvaltuutetuille: Antakaa köyhille rahaa, jotta nämä saavat maksettua laskunsa ajoissa.