Maailman suurin ihminen tässä taas kirjoittaa. Nyt ne sanovat kommarimedioissa, että olisin taantumuksellinen. No minäpä nauran niille röyhevästi ja saatan vielä pieraista päälle. Kun levitän muhkeat pakarani ja annan puhurin tulla, fillarikommunistit sotkevat tieltä niin, että pusikot heiluvat ja liito-oraville tulee paha mieli. Maisterisjätkä ei kuuntele ketään; harvalla on mitään sanottavaa, sillä minä olen jo vienyt sanat heidän suustaan. Toimittajat ovat minulle välipaloja. Eivät alkuunkaan herkullisia, mutta kun pureskelen takahampailla aikani, ne tekevät niin kuin haluan.
Likaista vettä ei kannata juoda. Siitä menee maha ruikulille. Minä juon vain hienoja vesiä, mielellään muovipullosta. En perusta panteista, vaan lähetän tyhjät pullot lentorahtina Tyynenmeren muovipyörteisiin, sillä sellainen mies minä olen. En kumartele kuvia, enkä ihmisoikeushuuhaata. Jos uskoni joskus harvoin horjuu, nostan käsivarteni ja nuuhkaisen alkuvoimalta tuoksuvaa kainaloani. Miehen hiki ei valehtele. Todellisen renesanssimiehen hiki on aito asia, toisin kuin city-vihreän luisevista onteloista tihkuva light-mehu.
Elämä on minulle pyhä. Ähyp ellunim no ämäle. Sanotaan se nyt myös väärinpäin, kun sosiaalisen median hipit sen kuitenkin kuuntelevat takaperin ja etsivät piilomerkityksiä. Ei sitä sen enempää tarvitse selitellä. Mukit ovat nakkeja varten. Muki ilman nakkeja on tyhjä. Ei sellaista kestä.
Ja kyllä, rohkenen sanoa myös ääneen: Minä rakastan itseäni! Rakkaus on kaiken perusta, eikä sitä voi olla koskaan liikaa. Pysähdyn usein katselemaan kuvajaistani konferenssikeskusten lasiovista. Kun katsoo itselleen rakasta ihmistä, mielen täyttää hellyys ja empatia. Ei se ole huono asia.