Vapaa journalismi on niin tärkeää, että sen puolustaminen menee erilaisten agendojen, aatteiden ja myös henkilökohtaisten kaunojen edelle.
Kirjoitin pari viikkoa sitten postauksen Rasmus -ryhmästä, jihadismin tutkija Atte Kalevasta ja toimittaja Rebekka Härkösestä. Koin olevani jäävi kirjoittamaan asianosaisista enää jatkossa, mutta tilanne on sittemmin edennyt sellaiseen suuntaan, että vaikeneminen siitä ei tunnu oikealta. En kuitenkaan palaa enää Rasmukseen tai Atte Kalevaan, vaan kirjoitukseni käsittelee Rebekka Härköstä.
Helsingin Sanomien Nyt -liite julkaisi kattavan kuvauksen toimittaja Härköseen kohdistuneesta massiivisesta häirinnästä. Siinä ei kuitenkaan käsitelty Härköseen viime päivinä kohdistunutta uutta lokakampanjaa, joka on herättänyt ihmisiä laajemminkin kyseenalaistamaan lain tulkinnat siitä, mikä on toimittajien asema häirinnän kohteena. Näyttää siltä, että avoinna on lähtökohtaisesti kysymys, onko toimittajuus hyväksyttävä tekijä tavallista kovemmalle kritiikille ja jopa uhkailulle, vai pitäisikö toimittajan nauttia lehdistönvapauden nimissä korostettua suojaa häirintää vastaan. Myös alan itsensä sisällä näyttäisi olevan epäselvää, missä kohtaa päättyy karaistunut toimittajuus ja alkaa vereslihainen ihmisyys.
Koska Rebekka Härkönen on noussut uutisten tekijästä uutisten aiheeksi, uskallan sanoa tilanteesta jotain. Tunnustan, etten pidä Rebekka Härkösen tavasta sotkeutua artikkeleistaan jälkikäteen käytävään keskusteluun henkilökohtaisesti. Tunnustan myös, etten pidä toimittajan tavasta toistaa kahden ääripään tarinaa, etenkään viime päivien valossa. Olen ihmisenä niin pieni, että jouduttuani itse toiseen ääripäähän luokittelun kohteeksi, myönnän tunteneeni pientä vahingoniloa Rebekka Härkösen päädyttyä jälleen kohtaamaan rasistien ja äärioikeiston voiman. Silti, tunnen valtavaa myötätuntoa häntä kohtaan. Toivon, että Rebekka Härköstä suojataan ja hänelle annetaan riittävä tuki selvitä tilanteesta voittajana. Nyt on selvästi ylitetty raja, jossa toimittaja ei ole enää vain toimittaja, vaan myös ihminen, jota selvästi sattuu.
Vapaus sanoa, ja myös kritisoida toisen sanomisia, on yhteiskunnalle arvokas asia. Se on aivan liian tärkeää tuhlattavaksi uhkailuun, loanheittoon ja keskenkasvuiseen mahtailuun Ylilaudalla ja valemedioissa. Koska netin kasvottomat koulukiusaajat eivät tunnista omia rajojaan, vaarana on, myös tiedustelulakeja kiirehdittäessä, että nämä sananvapauden sankarit aiheuttavat tilanteen, jossa meidän kaikkien sananvapauttamme tullaan kiristämään. On turhaa itkeä tiukentuneen kontrollin vuoksi sen jälkeen, kun on itse nimettömyyden suojissa toivonut toiselle joukkoraiskauksia ja kuolemaa. Tilanne on mennyt sellaiseksi, että jos ihminen ei pysty anonyymiyden suomassa kaikkivoipaisuudessaan rajaamaan käytöstään, viranomainen tulee lopulta tekemään sen.
Elämme kokonaisuudessaan aikaa, jossa kritiikki, epäkohtien esille nostaminen ja vastareaktiot näyttäytyvät sekavalta vyyhdiltä myös journalistien keskuudessa. Samaan aikaan kun mediat tuovat esiin tunteita herättäviä juttuja, osa toimittajista moralisoi lukijoitaan näiden tunnereaktioista. Jos journalistien ammattikunnassa on epäselvyyttä siitä, mikä on asiallista kritiikkiä ja mikä asiatonta vainoamista, voi myös kysyä, kuinka tavallinen uutistenkuluttaja pystyy tunnistamaan näitä ilmiöitä? Selvää näyttäisi olevan kuitenkin se, että jos toimittaja on nainen ja asia käsittelee maahanmuuttajia ja äärioikeistoa, kyyti on kylmää. Näin on ollut jo Kaarina Hazardin ja Tony Halmeen niskamakkaran ajoista lähtien.
Toimittaja Rebekka Härköselle, samoin kuin monille muille häirinnästä kärsineille, on tarjottu ratkaisuksi vetäytymistä ja odottamista kunnes tilanne rauhoittuu. Ei tilannetta voi kuitenkaan hoitaa niin. Toimittajaa voi arvostella tämän tekemästä työstä, mutta kun rajaa venytetään väkivaltafantasioihin ja fyysisen vaaran uhkaan, on yhteisön asetuttava toimittajien suojaksi. Vapaa journalismi ei ole sivistyneenä pitämässämme Euroopassakaan enää itsestäänselvyys; toimittajia tapetaan ja laitetaan vankiloihin siksi, että he ovat tehneet työtään. Journalismissa on pitkälti kyse ihanteista, vaikka ajatus saattaa olla tämän päivän viihteellisessä mediassa monin paikoin katveessa. Vapaa journalismi on tae siitä, että yhteiskunta toimii ja on myös vähemmistöille turvallinen. Vapaa journalismi on niin tärkeää, että sen puolustaminen menee erilaisten agendojen, aatteiden ja myös henkilökohtaisten kaunojen edelle.