Ehdokaslistojen jättämisen jälkeen kristillisdemokraatit havahtuivat siihen, että heidän listalleen oli päässyt antisemitistisiä mielipiteitä omaavia ehdokkaita ja Suomi Ensin -liikkeen maahanmuuton vastustajia. Kristillisdemokraatit irtisanoutuivat ehdokaista nopeasti, kuten kuuluukin – mutta käsittelemättä jäi se, että nämä ehdokkaat olivat päätyneet listalle nimen omaan Kristillisdemokraattien kanssa yhteistyötä tehneen Paavo Väyrysen kautta. Viimein tänä aamuna Väyrynen reagoi – blogilla, jonka voi tulkita vain niin, että Paavo seisoo edelleen ehdokkaidensa takana.

Tämä kirvoitti minut muistelemaan sitä, kun olen itse kohdannut Paavo Väyrysen. Olin keskustanuorten liittokokouksessa edustamassa vasemmistonuoria, kuten olen muutaman kerran ollut. Keskustanuorten tapahtumat ovat minusta siitä hyvä tapa tutustua muiden puolueiden poliittiseen kulttuuriin, että keskusta ei ole vasemmistoliitosta liian lähellä eikä myöskään liian kaukana. Jonkinlainen yhteinen kieli löytyy eräistä asioista, eikä samanlaista jännittyneisyyttä ole kuin vaikka kokoomuksen tai perussuomalaisten kanssa, mutta myöskään liiallisen poliittisen läheisyyden tuoma kitka, jota joskus näkyy vihreiden tai demareiden kanssa keskustellessa, puuttuu. Tämä toki pätee ennen kaikkea nuoriin keskustalaisiin, joista monet vielä muistavat että keskustan olisi tarkoitus olla keskustalainen puolue, ei kokoomus design-kumppareissa.

Kyseinen liittokokous oli 2011, ja pidettyäni oman puheeni päätin jäädä seuraamaan mitä liittokokouksessa muuten tapahtuu, mm. siksi että puhumassa olisi keskustan presidenttiehdokas Paavo Väyrynen. Kun Väyrynen piti puheensa, yllätyin siitä, minkälainen hippi miehestä kuoriutui ”omilleen” puhuessa. Väyrysen puhe oli niin maailmaasyleilevää globaalipolitiikkaa että sitä harvemmin vasemmistopiireissäkään kuulee – on kuin Paavo olisi käsittänyt asiakseen pelastaa koko maailma Suomen presidentin paikalta.

Paikalla ei ollut mediaa ja käsitykseni oli, että Väyrysellä ei ollut tietoa että paikalla olisi muita kuin keskustanuoria. Aiemmin eräässä toisessa keskustanuorten tapahtumassa, jossa olin vieraana, toinen keskustapoliitikko oli pitänyt samanlaisen ”omille” tarkoitetun puheenvuoron, ja vannotti minua jälkeenpäin etten kerro mitä tämä puhui. Tästä ei tosin ole huolta, koska en enää muista mitä asiaa tällä oikein oli. Väyrynen ei samanlaista pyyntöä esittänyt, joten mainitsen nyt tämän ydinviestin tässä siihen tarkemmin menemättä. Juttelin Paavon kanssa myös ruokapöydässä myöhemmin, ja tämä vaikutti kohteliaalta vanhalta mieheltä, jossa toki eli tietty väyrysmäisyys – eniten tätä kiinnosti, olisivatko vasemmistoliittolaiset valmiit äänestämään tätä.

Miten tämä peilautuu siihen, että Väyrynen haluaa nyt assosioitua ainakin jollain tasolla Suomi Ensin -liikkeen kaltaiseen liikkeeseen? On toki mahdollista että joku haluaa yhtä aikaa toimia maailmanparantajana ja haluta tiukentaa maahamuuttopolitiikkaa. Tietty ristiriita tässä on, mutta ovat ihmiset ennenkin kannattaneet ristiriitaisia arvoja – ja Väyrynen oli kannattanut maahanmuuton tiukentamista jo presidentinvaaleissa, mutta lähinä sellaiselta ”kannattamaton tapa hoitaa nämä asiat” -talousperustelulta kuin mitä on nähty muidenkin mainstream-puolueiden poliitikoilta.

Suomi Ensin -liike kuitenkin vetää paljon tätä taloudellista perustelua, mitä en itse jaa, koska turvapaikkapolitiikka on huomattavasti monisyisempi asia, pidemmälle kansankiihotuksen ja salaliittoteorioiden maailmaan. Väyrysen mukana listalle päätyneen Katariina Topelius salaliittoteoriat ”talmudisteista” ovat yksiselitteistä antisemitismiä, eikä Väyrynen pysty tästäkään kunnolla irtisanoutumaan vaikka sanat seisovat selkeästi Facebookissa.

Mitä on tapahtunut? Mielen muutos? Kyvyttömys nähdä, missä nykymaailmassa mennään? Poliittinen peli? Miten vain, Väyrynen on nyt asemoinut itsensä ja puolueensa niin, että tietty raja on ylitetty, jota poliitikassa ei sovi ylittää. Sääli sinänsä – tämän projektissa olisi voinut olla hyvääkin, jos se olisi johtanut siihen, että herätellään ainakin joitakin niistä arvoista, joita keskustalla oli vielä 70-luvulla, kuten hyvinvointivaltion rakentaminen sipilämäisen purkutyön sijaan. Toki se, että projekti alkoi vetää tästä oudompiin suuntiin, oli nähtävissä jo alkumetreiltä, mutta silti voi vain sanoa – niin katoaa mainen kunnia.