Suomalaisen vasemmiston kriisi on julkisuuden kestoteema. Ei ihme, ovathan äänestysprosenttien putoamiset vaaleista toiseen olleet vähintäänkin hälyttäviä. Tällä hetkellä tilanne näyttää kuitenkin toiselta. Suomessa on selkein oikeistohallitus aikoihin, mutta sen puolueet kipuilevat jatkuvasti soteuudistuksen kaltaisista kysymyksistä. Gallupeissa vasemmistopuolueet ja vihreät ovat nostaneet kannatustaan, hallituspuolueilla se taas on laskenut, paitsi sinisillä, joiden kannatuskäyrä on kulkenut olemattomuudesta mitättömyyteen.

Selkeämpi kriisin merkki on kuitenkin hajoilu. Jokaisesta vuonna 2015 Sipilän, Soinin ja Stubbin hallitukseen menneestä puolueesta on lohjennut nyt jonkinasteinen fraktio. Perussuomalaisista erosivat siniset, keskustan ja kansalaispuolueen väliä seilaa Väyrynen, ja viimeksi Hjallis Harkimo erosi kokoomuksesta ja puuhaa liberaalia Liike Nyt -hanketta Mikael Jungnerin ja muiden kanssa. Puolueet ja hankkeet eroavat toisiltaan monilta osin, mutta niillä on myös yhtäläisyys. Ne perustuvat yritykseen vedota ihmisiin, jotka ottivat puolueen markkinoivat mielikuvat tosissaan.

Kun aloin kirjoittamaan tätä, Paavo Väyrynen yritti vielä päästä keskustan puheenjohtajaksi, mutta on nyt taas palannut kansalaispuolueeseen. Kaiken shown jälkeen on kuitenkin muistettava, että Väyrysen visio on ollut johdonmukainen. Se osa keskustan kannattajista, mihin Väyrynen yrittää iskeä, ovat ne, jotka uskovat keskustaa ylläpitävään nostalgiaan, Kekkoseen ja Alkioon, hyvinvointivaltioon ja puolueettomuuteen – etenkin ne, jotka ovat huomanneet, että nykykeskusta ei ole enää tätä vaan lähinnä kyläsatraappien muodostama kokoomus.

Harkimo ja Jungner taas maalailevat kuvia uudenlaisesta politiikan tekemisistä, kansanliikkeistä ja muista hämyisästä, mutta nähdyn perusteella pääasiassa kyse on kokoomuksen kahtiajaosta. Kokoomus on markkinoinnissaan ollut tulevaisuuspuolue, edistyksellinen ja liberaali muutospuolue, jossa uskotaan siihen että tosiaankin olisi olemassa jokin suuryritysten kähminnöistä riippumaton jalon kilpailun markkinatalous. Nyt kun julkisivu on pörriäisdiilien kautta peruuttamattoman tahrautunut, tähän ideaaliin ylittävät vedota itse itsensä virkaan nimittäneet Suomen macronit.

Perussuomalaisten ja sinisten tilanne on hieman toinen. Tässäkin kahtiajaossa on kuitenkin viitteitä perussuomalaisten aiemmasta itsemäärittelystä. Soinille oli erittäin tärkeää antaa perussuomalaisista kuva yleispuolueena, ei vain maahanmuutosta paaluttavana yhden asian liikkeenä. Halla-ahon valinnan paljastettua tämän mielikuvan tyhjyyden Soini loikkasi liittolaisineen siniseen tulevaisuuteen, populistipuolueeseen ilman populismia – yleispuolueeseen vailla vertaa.

Joka tapauksessa tämä ehkä kuvastaa laajemminkin puolueiden repeämiä. Voihan alkuperäisen SKP:n hajoamisenkin syyt tiivistää siihen, että puolueen vähemmistösiipi tulkitsi sanan ”kommunismi” huomattavasti jäykkäniskaisemmin ja perinteisemmin kuin enemmistösiipi. Sama dynamiikka on aiemminkin pätenyt vasemmalla, ja oikeisto on iloinnut tapahtuneesta. Nyt oikeisto saa itse kokea, mitä käy, kun retoriikka ja todellisuus eivät vastaa toisiaan.