Jo vuosien takainen Anna Metterin tutkimus Hyvinvointivaltion lupaukset ja kohtuuttomat tapaukset on tullut yhä ajankohtaisemmaksi. Tutkimuksessa selvitettiin keitä ovat kansalaiset, jotka jäävät heikoimpaan asemaan ja minkälaisia ovat sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiden kokemat kohtuuttomat tilanteet. Sosiaali-ja terveysuudistuksen (SOTE) valmistelijoiden olisi todella syytä perehtyä Metterin tutkimustuloksiin.
Niiden mukaan tavallisen kansalaisen on vaikeaa saada selville mihin etuihin ja tukiin hän on lain mukaan oikeutettu. Tuki on usein myös riittämätöntä. Esimerkiksi pitkäaikainen sairastaminen voi ajaa kohtuuttomaan tilanteeseen normaalituloisenkin ihmisen. Sosiaaliturvaa on jatkuvasti heikennetty niin, että viimesijaisen toimeentuloturvan rooli on korostunut. Sosiaaliturva on ”tilkkutäkki” ja viime vuosien ”säästöpolitiikan” lisäksi siihen on syntynyt myös sellaisia aukkoja, joita lainsäätäjä ei ole tarkoittanut.
Tutkimuksen mukaan eniten saamatta jääneitä etuuksia olivat kuntoutumistuki ja työkyvyttömyyseläke, kuntoutustutkimus ja -suunnitelma, vammais- ja hoitotuki, sairasvakuutuspäiväraha, vaikeavammaisten palvelut, sekä toimeentulotuki. Erityisesti toimeentulotulotuen kohdalla on joskus keskusteltu syyttävään sävyyn tuen väärinkäyttäjistä. Tosiasia kuitenkin on, että suurempi osa toimeentulotukeen oikeutetuista ei hae tukea. Monista se tuntuu nöyryyttävältä, ja sellaiseksi turha byrokratia on tuen hakemisen tehnytkin.
Kohtuuttomuuden kokemukset liittyvät myös viranomaisten asenteisiin ja toimintatapaan. Tämä on mielestäni hätkähdyttävää, vaikka selittyykin tänä päivänä ainakin osittain viranomaisten ylikuormittuneisuudella. Apua hakevan ihmisen kannalta on joka tapauksessa niin, että jos missään ei selvitetä asiakkaan kokonaistilannetta, tulee hänestä ”järjestelmän kiertolainen”, josta ei kukaan ota myöskään vastuuta. Kun asiakkaalla on jokin mielenterveyden ongelma, tai hän on fyysisesti vammainen tai ainoastaan hyvin iäkäs, jää hän avun tarpeessaan yksin. Näin erityisesti silloin kun hänellä ei ole omaisia, jotka voisivat ajaa hänen asiaansa.
Merkittävin syy kohtuuttomien tilanteiden taustalla on säästäminen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Tutkimuksen valmistumisen jälkeen tämä suuntaus on vain vahvistunut. Tämä on vaikuttanut ja vaikuttaa suoraan ihmisten saaman palvelun heikkenemiseen, ongelmien kärjistymiseen ja kertautumiseen. Olisi huomattavasti edullisempaa, ja tietysti inhimillisempää, satsata ennaltaehkäisevään työhön kuin syntyneiden ongelmien korjailuun. Esimerkiksi Tampereella väestö lisääntyy vuosittain yli kahdellatuhannella ihmisellä, mutta tätä ei säästöbudjeteissa riittävästi huomioida, vaan tehdään jatkuvasti alibudjetointia.
Tutkimuksessaan Metteri esitti myös uudistuksia lähtökohtana se, että ihmiset voisivat saada osattomuuden sijaan osallisuuden kokemuksia, osallistua hyvinvointityöhön täysivaltaisina kansalaisina ammatillisten asiantuntijoiden rinnalla. Tämä vapauttaisi lujilla olevien, parhaansa tekevien ammattilaisten voimavaroja. Kokemusasiantuntijuutta osataan tänä päivänä jo jossakin määrin hyödyntää; ei kuitenkaan riittävästi.
Tärkeää olisi, että etuuksia ja palveluita koskevien ratkaisujen perustelut selvitettäisiin asiakkaille ymmärrettävästi. Näin heille osoitettaisiin välittävää asennetta ja arvostusta silloinkin kun ei ole mahdollisuutta antaa tarvittavaa apua. Ihmisten kokemuksia ei koskaan saisi mitätöidä, eikä heitä saisi kohdella ”kulueränä”. Sosiaalityötä tulisi kehittää suuntaan, joka voimaannuttaisi sekä asiakasta että työntekijää sen sijaan, että ne kuormittavat kumpaakin. Lastensuojelussa tilanne on kaikkein kuormittavin jo työn kipeän luonteen vuoksi. Siellä jos missä työntekijöiden, lasten ja perheiden kohtaamiseen tarvittaisiin aikaa. Tällä hetkellä työ muistuttaa etenkin suuremmissa kunnissa palokuntatyötä, ja ongelmat lisääntyvät. Kaikessa sosiaalityössä tarvittaisiin riittävä määrä palvelupisteitä, joissa avunhakija voisi hakea tilanteeseensa kokonaisnäkemystä ja ohjausta.
Miten näille tärkeille tarpeille käy SOTE-uudistuksessa? Hallituksen tämänhetkisten kaavailujen perusteella voi ennustaa kasvavia ongelmia. Suunniteltu palveluntuottajien yhtiöittämispakko vaarantaa sen, että sosiaalityön sisältöjä ohjaisivat asiakkaiden tarpeet.