”Köyhyys on sitä kun ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. Köyhä käy töissä, saa matalaa palkkaa ja pysyy köyhänä. Sellaiset kokemukset eivät rakenna sosiaalisesti kestävää yhteiskuntaa.
Köyhyydestä puhuminen on vaikeaa. Köyhyys on häpeää, psyykkistä kärsimystä. Useimmat niistä jotka varttuvat köyhyydessä eivät pohdi sitä kovin paljon ollessaan köyhiä. Köyhän arki on nykyhetkestä selviämistä”.
Näin kirjoittaa ruotsinsuomalainen kirjailija Susanna Alakoski päiväkirjateoksessaan Köyhän lokakuu. Se on yksi vaikuttavimpia pitkään aikaan lukemiani kirjoja. Vaikuttavuus ei omalla kohdallani perustu yllättävyyteen tai siihen, että köyhyyden monet kasvot paiskataan lukijan silmille niin kaunistelematta, karusti. Itsellänikin oli köyhä lapsuus ja köyhyyden kanssa olen ollut koko ikäni tekemisissä niin läheisten ihmisten kuin lastensuojelutyön, sekä poliittisten luottamustehtävieni kautta. Ihmisten köyhyys Suomessa ja muualla ei ole jättänyt rauhaan, enkä edes halua sen jättävän. Teen taatusti osani sen torjumiseksi ja vähentämiseksi.
Alakosken kirjan vaikuttavuus minulle on sen rehellisyydessä ja vilpittömyydessä. Ankeista ja ahdistavista oloista selviytynyt kirjailija ei lainkaan peittele tämänhetkistä hyväosaisuuttaan; sitä että tulee toimeen taloudellisesti ja saa tehdä työtä, johon tuntee intohimoa. Ja että läheiset ihmissuhteet ovat kunnossa. Näiden voimaannuttavien elementtien avulla ja varassa hän pystyy ja haluaa tehdä näkyväksi köyhyyttä. Onneksi näin, koska köyhyyden kurimuksessa kamppailevat ihmiset itse eivät sitä useinkaan jaksa tehdä.
Minusta onkin hämmentävää keskustelu, jota silloin tällöin käydään siitä kenellä on oikeus puhua köyhyydestä. Olen kuullut köyhiksi tunnustautuvilta ihmisiltä kommentteja, joiden mukaan muiden kuin köyhien on turha puhua asiasta, josta ei ole omakohtaista kokemusta. Toisaalta samat ihmiset moittivat poliitikkoja siitä, että köyhyys on unohdettu.
Jälkimmäiseen kritiikkiin epäilemättä onkin syytä, mutta sitä en ymmärrä enkä allekirjoita etteikö köyhyyteen voi tutustua ja jossain määrin eläytyä joku kohtuullisesti tai hyvin taloudellisesti toimeentulevakin. Voivathan nuoret ihmisetkin tietää paljon vanhushoivasta tai terveet ihmiset sairauksien hoidosta. Monet meistä puolustavat systemaattisesti myös eläinten oikeuksia. Ihmisellä on (usein) kyky empatiaan, tasaveroisuuteen ankkuroituneet arvot ja halu muuttaa asioita.
Itse huomaan pohtivani köyhyyttä entistäkin enemmän lasten näkökulmasta. Avasin hiljakkoin Tampereella Työväenmuseo Werstaan näyttelyn Amerikan lapset. Näyttely sisältää Lewis Hinen riipaisevia valokuvia 1900-luvun alun maahanmuuttajalapsista, jotka tekivät aikuisten rinnalla jopa kaksitoistatuntisia työpäiviä pelloilla, tehtaissa, lehtimyyjinä, hiilikaivoksissa. Nuo pienten lasten kasvot, jotka eivät enää olleet pienten lasten kasvoja eivät hevillä poistu verkkokalvoilta. Eikä mielestä poistu se millä tavalla lapset yhä monissa yhteiskunnissa joutuvat kantamaan eriarvoisten yhteiskuntien raskainta taakkaa.
Olla köyhä jo lapsuudessa – siinä on jotakin äärimmäisen väärää ja julmaa. Kun oletettu turvallisuus muuttuu lapsen pahimmaksi peloksi ja turvattomuudeksi, voi vain kuvitella miten ahdistavaa se lapselle on. Silloin on helppoa tulla myös kiusatuksi ja voiko olla mitään surullisempaa kuin lapsi, jota kiusataan ja jolla ei ole aikuisen keinoja suojautua kiusaamiselta. Se ei ole aikuisellekaan aina mahdollista.
Köyhyydestä on helppoa myös syyllistää ihmistä, vaikka köyhyys on yhtä harvoin ihmisen oma syy kuin rikkaus on ihmisen ansiota. Tästä huolimatta yleisessä keskustelussa yhä useammin nimetään ongelmaksi köyhät ihmiset, ei köyhyyttä rakenteellisena yhteiskunnallisena ongelmana. Kuten Susanna Alakoskikin kirjassaan sanoo ”köyhyys on poliittinen tila. Yhteiskunnassa olevat puutteet päätyvät sosiaalitoimistossa sosiaalisihteerin syliin”. Toisessa teoksessaan Lähimmäisen huhtikuu Alakoski kysyy tuleeko muka yhteiskunnalle halvemmaksi, jos emme välitä ihmisistä. Tämähän on ollut jo pitkään päivän kysymys meillä Suomessakin. Ainakin vasemmistossa me peräänkuulutamme jatkuvasti sitä, että ihmisten auttaminen ajoissa, kaikkien pitäminen mukana kelkassa olisi myös taloudellisesti järkevää, inhimillisyydestä puhumattakaan. Politiikkaa tulee tehdä ihmisten auttamiseksi, ei syrjäyttämiseksi.