Vuosi täyttyi taas nopeammin kuin edellinen vuosi. Se nimenomaan täyttyi, ei kulunut. Tämän suuren eron käsitteistä opin edesmenneeltä kirjailijalta ja monitoimivaikuttajalta Martti Lindqvistiltä. Kun arki sisältää kokemuksia laidasta laitaan, koskettaa tunteita ja älyä, opettaa aina vain uutta, ihastuttaa tai vihastuttaa, ei tosiaankaan ole kyse ajan kulumisesta, vaan paljon enemmästä.
Täyttyminen on totta toisessakin merkityksessä; sen huomaan katsellessani päättyvän vuoden kalenteriani. Ei siellä kesälomaa lukuun ottamatta ole montakaan päivää ilman merkintöjä, vaikka palkkatyö onkin jo taakse jäänyttä elämää. Kaupunginvaltuutetun tehtävä Tampereenkin kokoisessa keskisuuressa kaupungissa käy työstä kun sen ottaa tosissaan. Minähän otan, ja niin ottavat onneksi useimmat muutkin valtuutetut, vaikka julkisuutta tuntuvat kiinnostavan enemmän erilaista puljaamista harrastavat poliitikot. Heitäkin on.
Kalenteria täyttävät toki muutkin asiat kuin luottamustehtävien hoitaminen, mutta teenpä nyt niistä ensiksi tilinpäätöstä. Huhtikuussa valittiin uudet valtuustot kuntiin. Vaalityö mukavan tukiryhmän kanssa oli antoisaa. Oikeammin kyse oli vaalityön loppusuorasta. Olen aina, jo nuorena, ollut sitä mieltä, että varsinainen vaalityö tulee tehdyksi hoitamalla hyvin ne tehtävät, joihin jo on tullut valituksi. Eikä sitä silloin ajattele vaalityönä, vaan niiden tehtävien hoitamisena. Uskokoon ken tahtoo, mutta näin on aina ollut ja luottamus onkin säilynyt laajana. Tulin siis valituksi nykyiseenkin valtuustoon, yhdeksi seitsemästä vasemmistoliiton valtuustoryhmään.
Kaupunginvaltuusto kokoontuu heinäkuuta lukuun ottamatta kerran kuukaudessa. Marraskuussa on kaksi kokousta, joista toisessa käsitellään talousarvio. Olen ollut paikalla jokaisessa kokouksessa. Kokousten ajankohdat ovat tiedossa hyvissä ajoin ja olen aina priorisoinut ne kokoukset, joihin osallistun kuntalaisten valtuuttamana. Sama koskee lautakuntatyötä. Olen jäsenenä Sosiaali-ja terveyslautakunnassa, joka myös kokoontuu kuukausittain. Alkuvuoden tein työtä Lasten ja nuorten palveluiden lautakunnassa, joka lakkautettiin kaupungin toimintamallin uudistuessa uuden valtuuston aloittaessa kesäkuussa.
Poliittiset voimasuhteet muuttuivat vaaleissa sen verran, että sosialidemokraateista tuli kuudellatoista valtuutetulla kokoomuksen viidentoista sijaan suurin valtuustoryhmä, vihreät hyvänä kolmosena neljällätoista valtuutetulla. Vasemmistoliiton ryhmän koko säilyi seitsemänä. Harmittavan lähellä oli yksi lisäpaikkamme.
Odotukset kesäkuussa olivat positiiviset, saatiinhan Tampereelle pitkästä aikaa pormestari työväenpuolueesta. Valitettavasti ensimmäinen puoli vuotta on ollut aikamoista tylytystä. Punavihreästä yhteistyöstä ei ole tosipaikoissa näkynyt jälkeäkään. Sen sijaan näyttää huolestuttavasti siltä, että ikivanha aseveliakseli = kokoomuksen ja demarien liitto on palaamassa, palannutkin jo muun muassa kaupungin liikelaitosten yhtiöittämisinnossa. Yhteistyö vihreiden kanssakin on ontuvaa. Meille vasemmistossa on ollut helppoa tukea vihreiden esittämiä ympäristöpainotuksia, ovathan ne meillekin tärkeitä ja olemme itsekin pitäneet niitä esillä.
Pettynyt olen sen sijaan siihen, ettei vihreiltä ole toistaiseksi tullut tukea sosiaalisen oikeudenmukaisuuden pyrkimyksiimme. Pormestariohjelman sosiaalisiin painotuksiin oli toki helppoa saada tukea, mutta ohjelmien täytäntöönpanohan on vasta todellinen puntari yhteistyölle. Ainoana valtuustoryhmänä kritisoimme vahvasti esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden huomattavaa alibudjetointia ensi vuoden talousarviossa. Parhaillaan Tampereella valmistellaan talouden tasapainottamisohjelmaa, ja todella toivon että sen suhteen syntyy punavihreää yhteistyötä niin, ettei tasapainottaminen ole yhtä kuin sote- palveluiden leikkaaminen. Se olisi lyhytnäköistä talouden hoitoa. Olen vielä toiveikas sen suhteen, että punavihreää yhteistyötä syntyy myös pormestariohjelman palvelulupausten lunastamiseksi. En kuvittele, että niitä kaikkia lunastettaisiin yhtenä vuotena.
Valtuustoaloitteita olen alkaneella kaudella tehnyt kolme. Ensimmäinen koskee bussien paperisten aikataulukirjojen palauttamista. Sitä ovat toivoneet erityisesti iäkkäämmät ihmiset. Kaikille ei ole luontevaa eikä edes mahdollista tutkia aikatauluja kännyköistä. Monet ihmiset käyttävät useampia bussilinjoja eikä ole kovin kätevää säilytellä monia aikataululappuja. Muutoinkin olen eri yhteyksissä muistuttanut siitä, että digitalisaatiosta ei saa kaupungin toimin tehdä tämän ajan syrjäyttämisen muotoa. Se on väistämättä jo nykyisyyttä ja vielä enemmän tulevaisuutta, mutta palvelut on saatava myös perinteisin keinoin. Tätä painottavan kirjauksen esitimme ja saimme pormestariohjelmaan.
Toisessa valtuustoaloitteessa ehdotin yhdessä SDP:n Johanna Loukaskorven kanssa nuorisovaltuutettujen palkkioiden nostamista. Palkkio oli vain kymmenen euroa. Valtuustohan oli juuri nostanut omia palkkioitaan. Meidän ryhmämme vastusti korotusta. Ei niinkään sen vuoksi, että palkkiot olisivat suuria, vaan siksi että ei tuntunut oikealta nostaa omia palkkioita kun kaikesta muusta oli jouduttu tinkimään.
Kolmas tämän kauden aloite koskee lastensuojelun riittämättömien resurssien sekä palkkojen parantamista. Ehdotin, että yhdellä lasten asioista vastaavalla työntekijällä voi olla enintään kolmekymmentä lasta asiakkaanaan, jotta lapsella on oikeasti mahdollisuus luoda luottamuksellinen suhde työntekijään ja saada apua, ja työntekijällä on aikaa hoitaa työnsä kunnolla. Ehdotuksen taustalla on yli tuhannen lastensuojelun sosiaalityöntekijän hätähuuto ja ehdotus henkilömitoituksesta.
Lastensuojelu on muutoinkin asia, joka on useimmin ollut puheenvuorojeni aiheena niin valtuustossa kuin lautakunnassa ja muillakin foorumeilla. Olen tavannut lastensuojelun työntekijöitä useita kertoja myös henkilökohtaisesti ja tiedän miten kuormittava heidän tilanteensa on, pienellä palkalla.
Toinen keskeinen asia on ollut köyhyyden torjunta ja vähentäminen. Erityisen huolestuttavia ovat lapsiperheköyhyys, sekä eläkeläisköyhyys. Olin palveluita käsittelevässä työryhmässä ja esitin pormestariohjelmaan ns. köyhyystyöryhmän perustamista tällekin valtuustokaudelle. Kirjaus tuli ohjelmaan ja ryhmä on joulukuussa nimitetty. Sen vetäjänä toimii tälläkin kertaa valtuustoryhmämme puheenjohtaja Mikko Aaltonen.
Päihde-ja mielenterveyspalveluiden puutteet ovat myös nousseet julkisuuteen mm. ryhmämme jäsenen Minna Minkkisen tuomina ja olen lautakunnassa pitänyt huolen, että ne ovat esillä myös päätöksentekokoneistossa. Huumetyön ongelmia pohtimaan on myös nimetty työryhmä, jossa on ryhmästämme mukana Minna.
Yksi itseäni lähellä olevista asioista on Eteläpuiston säilyttäminen puistona. Olen ollut mukana Eteläpuistoliikkeen toiminnassa ja nostanut asiaa esiin valtuustossa yhdessä mm. Sinikka Torkkolan kanssa. Myös Eteläpuiston säilyttämisestä saimme kirjauksen pormestariohjelmaan. Tässä asiassa pormestari Lyly saa kiitokset; hän lienee ymmärtänyt miten valtavasta kulttuurisestakin menetyksestä olisi kyse, jos upea puiston ylätasanne uhrattaisiin autojen parkkihallille. Myös vihreät suostuivat yllättäen tukemaan esitystämme, vaikka ovat edellisen valtuustoryhmänsä aikana olleet valmiita hyväksymään suunnitelman, jossa ylätasanne tuhottaisiin. Alueen suunnitelmat on otettu uuteen valmisteluun.
Tässä mainitut ja lukuisat muut asiat ovat täyttäneet kalenteria erilaisina kokouksina, seminaareina, puhetilaisuuksina (joita on tänä vuonna vielä yksi, Lamminpään Osuuskuntatalon 70-vuotisjuhla. Sinne lähden muutaman tunnin kuluttua pitämään juhlapuheen), tutustumiskäynteinä. Tänä vuonna olen tutustunut mm. sosiaalipäivystykseen, väkivallan ehkäisyprojektiin, perheiden taloon, Kissanmaan perhetukikeskukseen, Etelä-Hervannan koulun ympäristön liikenneturvallisuusongelmiin, vanhusten päiväkeskukseen, A-klinikkaan, huumehoitoyksikkö Breikkiin, Pirkanmaan Sininauhaan, asiakasohjausyksikkö Loistoon, päihtyneiden päiväkeskus Huoltsuun. Nämä tutustumiset ovat mielestäni välttämättömiä valtuutetuille ja lautakunnan jäsenille, koska niillä saa ns. ruohonjuuritason tietoa siitä miten palvelut oikeasti toimivat. Säännöllisessä päivätyössä olevat eivät tietenkään voi hyödyntää näitä tärkeitä tietolähteitä omakohtaisesti.
Aikaa on tarvittu myös erilaisten selvitysten, raporttien ja pitkien, usein satasivuisien esityslistojen lukemiseen, sekä kuntalaisten sähköpostiviesteihin vastaamiseen. Ne sisältävät usein kysymyksiä, jotka vaativat selvittelyä. Olen iloinen näistä yhteydenotoista, vaikka ne aikaa ja ennen muuta muistamista vaativatkin. Kun sähköpostia tulee paljon, saattaa vastaus joskus viipyä jonkin aikaa. Aina kuitenkin vastaan. Ihmiset myös soittavat ongelmistaan. Ei toki likikään niin usein kuin kansanedustaja-aikoina, jolloin oli jatkuvasti useita ihmisten pulmia selvitettävänä ja ratkottavana.
Yksi mieluisista luottamustehtävistäni on jäsenyys Tampereen Työväen Teatterin ( TTT) hallituksessa, joka kokoontuu kuukausittain. Olen hallituksessa kaupungin edustajana. Teatterin maailma on erittäin mielenkiintoinen ja tämäkin luottamustehtävä tuntuu luontevalta aktiivisena kulttuurin kuluttajana. Ehkä tässäkään ei pidä puhua kuluttamisesta, vaan kokemisesta ja nauttimisesta. Eeva-Liisa Manner-seurassa olen hallituksen varajäsen. Kokoukset ovat osuneet lähes poikkeuksetta valtuustopäiviin, joten osallistumiseni toimintaan on toteutunut muilla tavoin.
Vuoden aikana kirjoitettujen lehtijuttujen ja blogien määrää en ole laskenut, mutta onhan noita kertynyt ja kirjoittaminen onkin mieluisaa puuhaa. Itse asiassa haluaisin kirjoittaa pitkästä aikaa kirjan, mutta siihen ei näytä olevan mahdollisuuksia näin hajoitetun ajankäytön vaiheessa. Luettavaa kyllä riittää. Ihana neljän naisen lukupiirimme, nimeltään Hellahuone, onneksi ”pakottaa” lukemaan myös kaunokirjallisuutta. Seuraava kirjamme on Anneli Kannon Veriruusut, joka kertoo sisällissodan punaisista naiskaartilaisista. Olen sen lukenut heti ilmestyttyään, mutta nyt se on hyvä lukea uudelleen ennen TTT:n Tytöt-musiikkinäytelmää, jonka ensi-ilta on tammikuussa, lähes päivälleen sata vuotta sisällissodan alkamisesta.
Tänä vuonna lukupiirissä lukemiamme kirjoja ovat mm. Agneta Rahikaisen kirjoittama Edith Södergranin elämäkerta Edith – runoilijan elämä ja myytti, Elena Ferranten Loistava ystäväni, Susanna Alakosken Köyhän lokakuu, Katja Kallion Yön kantajat, Helena Ruuskan Elämän kirjailija, joka on Eeva Joenpellon elämäkerta, Sirpa Kähkösen Tankkien kesä, Linn Ullmannin Rauhattomat. Muutakin vielä, mutta kalenterini tosiaan muistuttaa paikoin ”pakanamaan karttaa” – nopealla etsimisellä sieltä ei kaikkea tietoa löydä. Lukupiirin ulkopuolella luettuja kirjoja en ole muistiin merkinnytkään.
Teatterissa käyntejä on paljon, niin aikuisten kuin lastenteatterissa. Islasta ja Elenasta, isommista lapsenlapsista saan aina ihastuttavaa teatteriseuraa. Taidenäyttelyissä tuli käytyä, kiitos kumppanini Markun aktiivisuuden, useita kertoja. Minulla oli ilo myös avata Werstaalla ollut vaikuttava näyttely Amerikan lapset. Elokuvissa kävin tänä vuonna tasan yhden kerran. Näin uuden Tuntemattoman sotilaan, josta pidin ja en pitänyt. Pidin siitä, että sodan pitkittyessä näkyi miesten uupumus ja turtuminen. He eivät olleet ihan samoja velikultia enää jatkosodan loppumetreillä. Se toi elokuvaan realismia ja sodanvastaisuutta. Sen sijaan en pitänyt Louhimiehen epäuskottavista naistyypityksistä, eikä hänen minun mielestäni kannattaisi lainkaan ohjata parisuhdekohtauksia. Muut vuoden elokuvat katsoinkin kotisohvalta ja myös konsertit jäivät tänä vuonna omien cd- ja lp-levyjen varaan. Onneksi kokoelmat ovat laatuisat.
Toinen naisryhmäni Pitkälle ehtineet kokoontui perinteisesti keväällä ja syksyllä. Kahdeksan naisen voimin puhuimme keväällä Kalevalan naismyyteistä, marraskuussa teemamme oli hulluus. Innoittajana teemaan oli mm. Katja Kallion Seilinsaaren naisista kertova teos Yön kantajat. Kuka määrittelee hulluuden? Mitä se on? Kiinnostavia pohdintoja. Vuoden molemmat kokoontumiset toteutuivat Helsingin Vuosaaressa kauniissa Sofian kulttuurikeskuksessa, jossa muuten näimme myös Ulla Rantasen hienon näyttelyn. Ulla Rantanen ei suotta ole kuvataitelija- kumppanini Markun guru Suomen kuvataiteessa.
Kolmas naisryhmäni Ulvojat koostuu sijais-ja adoptioäideistä. Tämänkin ryhmän kanssa olemme pitäneet yhtä jo pitkään, lastemme murrosikävaiheista asti. Syystapaaminen jäi päättyvänä vuonna toteutumatta yhtä äitiä kohdanneen suuren surun vuoksi. Keväällä teemamme liittyi (yllättäen) vanhemmuuteemme isoäitivaiheessa. Puhuimme mm. siitä miten paljon meillä on erityisen vanhemmuutemme ja töidemme (olemme kaikki sijaisvanhempien kouluttajia) kautta tietoa lasten tarvitsevuudesta, lapsen kuulemisesta ja näkemisestä. Tuon tiedon kanssa koemme joskus olevamme melkein upoksissa ja tärkeää onkin tässä kohtaa oivaltaa miten lähellä tai etäällä on meidän paikkamme lastemme arjen tilanteissa. Haluamme antaa lapsille sekä rauhan että tuen omanlaisensa elämän rakentamiseen. – Miten viisaita, syvällisiä naisia olenkin saanut ystävikseni kaikissa kolmessa naisryhmässäni, ja niiden ulkopuolella. Olen kiitollinen. Ja olennhan naisten kautta saanut ystäviksi myös fiksuja miehiä.
Edellä raportoitu on toki vain raapaisu päättyvään vuoteen; vuorokausissa on sentään kaksikymmentäneljä tuntia, joista ani harvoin nukun viittä tuntia enempää. Niinpä myös kaikkein läheisimmille ihmisillenikin on jäänyt aikaa. Ulkomaan matkoja ei olla päästy tekemään moneen vuoteen, mutta Markun kanssa jutteluissa teemme niin kiinnostavia ja hauskoja ”päänsisäisiä” matkoja niin lapsiin, lastenlapsiin, kirjoihin, kulttuuriin, politiikkaan, itseemme ja maailmaan, arkeen kaikkineen, että mökkimatkailu on riittänyt vaihteluksi kaksiossa asumiselle.
Ja vielä – etenkin läheisistäni pienin, kaksi vuotta itsenäisyyspäivänä täyttänyt Pikku Prinssi ohittaa tarvittaessa kaikki muut rientoni. Leevi onneksi poikkeilee ihanan äitinsä kanssa usein mm. reissuillaan muskariin tai vauvauintiin. Taapero on valloittava, supersuloinen, ”aseistariisuva”, hyvin hoidettu pieni poika. Sanoinkin juuri Markulle, että jos Leevin lähettäisi YK:n rauhanneuvotteluihin, loppuisivat kaikki sodat huomenna 🙂 <3
Ehkä liioittelen tuossa vähän, mutta juuri rauhaa ja rakkautta toivon kaikille alkavallekin vuodelle. Suomen satavuotisen itsenäisyyden merkkivuosi päättyy ja vaihtuu toiseen merkkivuoteen. Traumaattisesta sisällissodasta, johon myös isäni osallistui kuusitoistavuotiaana, tulee kuluneeksi sata vuotta. Valtuustoryhmämme tulee varmasti pitämään huolta siitä, että Sinikka Torkkolan ja ryhmämme valtuustoaloite vakaumuksensa puolesta kaatuneiden nimien lisäämisestä Kalevankankaan punaisten muistomerkin yhteyteen toteutuu.
Kiitos päättyvästä vuodesta läheiset, ystävät, toverit, kaikki vuoden aikana yhteyttä ottaneet ja onnellista vuotta 2018 ihan jokaiselle!