Milla Pyykkönen
Viime viikolla sosiaalisen median täyttivät kirjoitukset, joissa luki #metoo. Kyseessä on näyttelijä Alyssa Milanon alulle panema hashtag, jonka myötä naiset kertovat kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta. Hashtagistä syntyi nopeasti maailmanlaajuinen liikehdintä. Taustalla on yhdysvaltalaisen elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin Hollywoodissa harjoittama seksuaalinen häirintä ja väkivalta, joka on jatkunut vuosikymmeniä.
Kun luin ensimmäiset somepostaukset aiheesta, niin en vakuuttunut. Ajattelin, että tämä on taas näitä somejuttuja, jotka ovat hetken pinnalla ja painuvat pian unholaan. Olin kuitenkin väärässä. Ruotsissa aiheesta noussut keskustelu on johtanut mm. Yleisradioyhtiön johtajan eroon. Ruotsissa järjestettiin myös ympäri maata mielenosoituksia seksuaalista häirintää vastaan ja mm. ministerit ovat kertoneet kokemuksistaan. Suomessa näyttelijä Heidi Lindén on julkistanut tietoja elokuva-alalla yleisestä seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta. Onneksi olin väärässä. Vaikuttaa siltä, että aihe on viimeinkin noussut keskusteluun riittävän vakavalla tasolla.
Olen myös hieman hämmentynyt siksi, että sisäistin vasta nyt kunnolla sen kuinka vahingollista häirinnästä ja väkivallasta vaikeneminen on. Häpeä on yleensä se syy minkä takia uhrit kokevat, ettei aiheesta kannata tai saa puhua. Häpeä saa meidät etsimään syytä itsestämme tai miettimään ihmisten reaktioita. Häpeä saa meidät selittämään itsellemme, ettei teko oikeastaan ollut niin paha. Häpeä saa meidät vaikenemaan, koska pelkäämme, etteivät muut tue meitä. Häpeä on tekojen tavoite. Kenelläkään ei ole velvollisuutta kertoa omista kokemuksistaan, mutta kollektiivisesti meillä on vastuu olla vaikenematta. Vaikeneminen ja tapahtuneen vähättely ovat se voima, joka ylläpitää raiskauskulttuuria. Jotta kenenkään ei tarvitse yksin taistella väkivaltaa vastaan, niin siksi tarvitsemme puhetta, jossa ne puhuvat, jotka haluavat. Mutta puhetta, sitä me tarvitsemme. Häirintää ja väkivaltaa ei saa enää ikinä vaieta kuoliaaksi.
Loppuun haluan esittää tavoitteen meille kaikille. Itselle kipeintä seksuaalista häirintää on ollut se jota koki lapsena samanikäisten poikien tekemänä. Kun sai 11-vuotiaana kuulla, että omaa liian pienet rinnat, niin kehonkuvan kehittyminen positiiviseksi vei vuosikymmeniä. Kun sanomaa pari vuotta myöhemmin tehostettiin kopeloinnilla, niin oppi, että naisen rooli on tulla ahdistelluksi. Lopetetaan kuittaamasta asia sanomalla ”pojat on poikia”. Tajutaan, että naisten seksuaalinen häirintä on kulttuurissamme niin syvälle, että jo lapset oppivat tekemään sitä. Kasvatetaan tulevasta sukupolvesta ensimmäinen sukupolvi, joka ymmärtää, että toisten vartaloiden epäasiallinen kommentointi on seksuaalista häirintää ja se on väärin. Sukupolvi, joka kunnioittaa omaa ja muiden fyysistä itsemääräämisoikeutta.
Milla Pyykkönen
Kirjoittaja on Naisasialiitto Unionin pääsihteeri sekä Vasemmistonaisten Valtikan ja Helsingin kaupungin tasa-arvotoimikunnan jäsen.