Tuli jo aiemmin mainittua, että lippu Sanjuun on lunastettu ja viime lauantaina pääsin elokuvaa katsomaan. Jälleen kerran FinBolly mahdollisti sen, että elokuvaan pääsee sukeltamaan yhtäaikaisesti Intian ensi-illan kanssa.

Jo elokuvaa katsoessani oli ehdottoman varma, että siitä täytyy kirjoittaa. Olen tosin edelleen – useiden päivien jälkeen, niin häikäistynyt, että en oikein tiedä mistä suunnasta lähtisin asiaa purkamaan.

Joten aloitetaan faktoista.

Elokuva perustuu Sanjay Duttin elämään, Dutt on vuonna 1959 syntynyt intialainen näyttelijä. Nepostimista kirjoitan joskus toiste, mutta Sanjayn tietä elokuvamaailmaan tasoitti varsin voimakkaasti se, että hänen äitinsä oli Bollywood-ikoni Nargis ja isänsä näyttelijä Sunil Dutt.

Sanjay Duttilla on toki ansionsa myös näyttelijänä, mutta vähintään yhtä hyvin hänet tunnetaan holtittomasta päihteiden käytöstä, naisseikkailuista, avioliittoista, veljeilystä ganstereiden kanssa ja väitetyistä terrorismiyhteyksistä.

Aineksia elokuvalle ei siis tarvitse erikseen keksiä ja näiden todellisten tapahtumien päälle rakentuu myös Sanju. Totuutta Sanjay Duttin elämästä ei tietenkään voi tietää kukaan muu kuin Dutt itse, mutta mitään varsinaista puhtopesua Sanju ei hänelle tarjoa.

Sanjay Duttin elämää ei tarvitse tuntea nauttiakseen visuaalisesti lumoavasta elokuvasta. Sen pääroolissa nähdään Ranbir Kapoor (Rishi Kapoorin poika, mitä olinkaan sanomassa nepotismista?). Olen jo aiemmin omaan listaani useasti merkinnyt, että Ranbir on aivan uskomaton näyttelijä, joka jostain syystä päätyy tekemään kummallisia elokuvia. Hänen muuntautumiskykyynsä voi tutusta Sanjun DVD:lle ilmestymistä odotellessa esimerkiksi Rockstar -elokuvan välityksellä.

Sanjun vahva käsikirjoitus ja etenkin Rajkumar Hiranin ohjaus tarjoavat Ranbirille mahdollisuuden näyttää taitonsa kokonaisuudessaan ja onhan se aivan uskomatonta katsottavaa. Elokuvaa katsoessa en kertaakaan ajatellut katsovani Ranbir Kapooria vaan Sanjua, hahmoa joka on erittäin pikkutarkasti luotu.

Duttia epäiltiin terrostiksi vuoden 1993 Bombayn pommi-iskujen aikaan. Hänet vapautettiin terrorismisyytöksistä, mutta tuomittiin lopulta laittomasta aseiden hallussapidosta vuonna 2013.

Elokuva alkaa varsinaisesti siitä, kun Dutt saa tietää tuomiostaan ja alkaa etsiä elämäkerran kirjoittajaa, saadakseen oman äänensä kuuluviin. Anushka Sharman esittämä kirjoittaja on elokuvan ainoa täysin fiktiivinen hahmo.

Elämäkerran kirjoittajan myötä käydään läpi joitakin Duttin elämään liittyviä asioita, lähtien hänen huumeiden täyttämästä nuoruudestaan, äidin kuolemasta ja kariutuneista parisuhteista päätyen kohti terrorismisyytteitä ja taistelua lehdistöä vastaan.

Ennen kaikkea Sanju kuitenkin on tarina perhesiteistä, valinnoista ja niiden seurauksista, uutisista ja valeuutisista sekä elämän rajallisuudesta.

Elokuva kiertyy kolmen miehen välisten suhteiden ympärille. Sanjua pitävät pinnalla vuorotellen, hänen isänsä Sunil (Paresh Rawal) ja paras ystävä Kamlesh (Vicky Kaushal). Kaikki kolme miestä hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja pelaavat yhteen loistavasti. Osittain tästä johtuen elokuvaan rakennetut tunnekoukut toimivat erittäin hyvin. Tunnekeskus on taas koetuksella, kun tunnepitoinen vuoristorata ottaa muutamia ylikierroksia.

Intialaisessa lehdistössä arvosteltiin ja ihmeteltiin pitkin elokuvaprojektia sitä, miksei Dutt esitä itse itseään elokuvassa. Erittäin hyvä, että ei esitä. Sanjun kerronnallisuus olisi kärsinyt siitä ja tarina olisi helposti voinut alkaa tuntua enemmänkin dokumentilta kuin elokuvalta.

Tietenkään elokuvaa ei olisi ilman Duttia ja oman kunnianosoituksensa hän saa elokuvan lopuksi, esiintyessään yhdessä Ranbirin kanssa valeuutisia ja lehdistöä kritisoivassa Baba Bolta Hai Bas Ho Gaya -musiikkivideossa.

Kun rupesin kirjoittamaan tätä, niin oli mielessä aivan loistavia aasinsiltoja, joilla pääsen taas kertomaan asioita. Vaan eivät perkeleet mitenkään sovi tuonne tekstin sekaan.

Leikinpä sitten, että olisivat sopineet. Suosikkisiltani olisi nivoutunut siihen, miten elokuvassa opeteltiin ja näytettiin playback laulamista. Siinä olisin suorastaan nerokkaasti kertonut, kuinka vaikeaa oli elämä näyttelijöillä 1930-luvulla. Mykkäelokuvien aikaan kuka tahansa saattoi näytellä, koska ei ollut sen enempää tarvetta kielitaidolle kuin laulutaidollekaan. Varhaisissa elokuvissa olikin sangen paljon anglo-intialaisia näyttelijöitä (termi ei ole omani). Vaan äänielokuvat, joista ensimmäinen (Indrasabha – jonka varmaankin olen joskus jossain suomentanut, vaan en muista missä. Näin pikaisesti räiskästen sanoisin, että Indran hovi)  sai ensi-iltansa 1932 toivat omat haasteensa. Näyttelijöiden täytyi osata hindiä ja sen lisäksi laulaa ja tanssia. Indrasabhassa saattoi olla hieman laulettavaakin, olihan siinä 71 laulua. Ja täysin aiheesta eksymättä jatkan, playback tekniikka mahdollistui vuonna 1935 ja sen myötä myös näyttelijöitä oli helpompi löytää. Ihan hirveästi haluaisin tässä jatkaa luentoa varhaisista laulajista ja päätyä nykyisiin, mutta valtavalla tahdonvoimalla siirrän tämän aatoksen toiseen kertaan.

Täsä vielä traileri, jota en löytänyt tekstitettynä.
Ja tässä Baba Bolta Hai Bas Ho Gaya , jonka löysin tekstitettynä.