Hesarin Marko Junkkari on tämäpäiväisessä (29.11.2024) HS-analyysissaan tehnyt melkoisen palvelun sosialismin aatehistoriallisen taustan ymmärtämiselle – tai ainakin siitä kiinnostumiselle.
Kysymys Junkkarin analyysissa on tietysti siitä sanailusta, jonka sai aikaan Riikka Purra. Hän antoi eduskunnassa ymmärtää, että sosialismi vaikuttaa Sdp:n tekemisiin myös nykyään. Sekä Sdp:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tytti Tuppurainen että puolueen puheenjohtaja Antti Lindman – sen sijaan, että olisivat kiittäneet Purraa -hermostuivat hänen sanomisistaan.
Miksi Tuppurainen ja Lindman olisivat voineet kiittää Purraa? Tietysti siksi, että se olisi tarjonnut heille tilaisuuden tuoda esiin sen tosiasian, että Sdp todellakin on kansainvälisen Sosialistisen Internationaalin jäsenjärjestö ja kuuluu Euroopan unionissa ”sosialistien ja demokraattien” ryhmään – ja että näiden organisaatioiden sosialismi on kaksisataa vuotta vanha demokraattinen ideologia, jota kannattavat sosiaalidemokraattiset ja sosialistiset puolueet ovat vaikuttaneet enemmän kuin mitkään toiset puolueet eurooppalaisten hyvinvointi-yhteiskuntien rakentamiseen jo 1800-luvun lopulta alkaen.
Miksi Tuppurainen ja Lindman kuitenkin hermostuivat? Perimmältään se johtuu Suomen geopoliittisesta asemasta Venäjän naapurina. Koko sen toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jolloin Venäjä oli Neuvostoliitto ja väitti olevansa sosialistinen valtio, Sdp vältteli tuomasta esiin, että kuuluu Sosialistiseen Internationaaliin.
Tunnustan, etten tunne tarpeeksi hyvin ”demokraattinen sosialismi” käsitteen historiaa. Otettiinko se käyttöön jo maailmansotien välisenä aikana? En tiedä. Toisen maailmansodan jälkeisessä kylmän sodan maailmassa läntisen Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet käyttivät sitä ahkerasti. Neuvostoliiton vastaveto oli sanoa, että ”me joka tapauksessa edustamme ainoaa reaalisesti olemassa olevaa sosialismia”. Sosialismin käsitteen ymmärtämisestä käytiin siis kylmän sodan maailmassa rajua ”sanasotaa”.
Länsi-Euroopassa Sosialistisen Internationaalin puolueet pärjäsivät tuossa sanasodassa hyvin. Länsi-Euroopan työväenpuolueiden kannattajat – myös kommunistit mm. Italiassa ja Ranskassa – ymmärsivät jo varhain, että neuvostoliittolaiselle, vain yhden puolueen sallivalle yhteiskuntajärjestykselle, ei voi näissä maissa toivoa minkäänlaista tulevaisuutta. Seitsemänkymmentäluvulla eurooppalaiset kommunistiset puolueet sanoutuivat irti Neuvostoliiton mallista ja alkoivat kutsua itseään ”eurokommunistisiksi”. Se tarkoitti sitoutumista demokratiaan. Suomessa Skp oli tehnyt saman uudistuksen jo 60-luvulla.
Suomessa ”sanasodan” kuitenkin hävisi vasemmisto. Meillä sosialismin käsitettä ei alettu muun Länsi-Euroopan tapaan ymmärtää historiallisesti, ideologisesti, aatteellisesti ja demokraattisiin arvoihin viittaavana käsitteenä, vaan meillä ”sosialismi” alkoi lisääntyvästi merkitä yleisessä kielenkäytössä juuri Neuvostoliiton mallia.
Marko Junkkarin HS-analyysi kannattaa lukea tarkkaan. Hän on kaivanut esiin paljon sitä kädenvääntöä, jota Sdp:ssä on käyty ohjelmallisissa asiakirjoissa joko mainittavasta ja hylättävästä sosialismin käsitteestä.
Aatehistoriallisesti Sdp on tietysti itsestään selvästi ja kiistattomasti sosialistinen puolue. Onkin varsin hälyttävää, että sen paremmin puolueen puheenjohtaja kuin sen eduskunta-ryhmänkään puheenjohtaja eivät pysty näkemään tätä tosiasiaa puolueelle voimavarana, vaan häpeilevät sitä. He ovat siis jääneet henkisesti aikaan, jolloin Suomessa Neuvostoliiton olemassaolo määritti tuon käsitteen sisällön.
Kaikki poliittiset ideat ja ideologiat elävät ajassa, muuttuvat. Sosialismin lähtökohdissa on kuitenkin paljon kestävää ja muuttumatonta. Lähtökohtana voi pitää valistuksen iskulausetta ”vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus”, liberté, egalité, fraternité. Se on ollut yhteinen arvoperusta sekä taloudelliselle liberalismille että sosialismille. Edellinen on krostanut kapitalismin hyödyllisyyttä, siis yksityistä omaisuutta ja sopimisen vapautta. Jälkimmäinen on korostanut työn arvoa ja samalla kapitalismin – eli pääomien omistajien kohtuuttoman vallan – ongelmallisuutta, suuria tuloeroja, työllä itseään elättävien ihmisten köyhyyttä ja ihmisten monimuotoista eriarvoisuutta.
Poliittiset aatteet eivät ole yhteiskuntajärjestelmiä, vaa teorioita yhteiskunnan toiminnasta ja arvoja, joita yhteiskunnan erilaisia instituutioita rakennettaessa tulisi edistää. Ehkä Purra, Lindman ja Tuppurainen tulivatkin tahattomasti nostaneeksi esiin Sdp:n tarpeen paneutua tosissaan omaan aatehistoriaansa, sen ymmärtämiseen ja sen tunnetuksi tekemiseen.
Jos Marko Junkkarin otsikossa: ’”Sosialismin” kitkeminen Sdp:stä on edennyt hitaasti’, sitaatteihin laitetulla ”sosialismilla” tarkoitetaan sosialismin ymmärtämistä neuvostoliittolaisesti, niin Junkkarikin tulee tehneeksi aidon palveluksen paitsi aatehistorialle, myös Sdp:lle, demokratialle ja vahvasti aatteellista elämäänsä elävälle sosialismille.