Pekka Visuri – Pasi Kesseli – Carl-Fredrik Geus

Suomen Sodat 1939-1945, Selviytyminen maailmansodasta

Docendo 2024, 544 sivua

Definitiivinen sotahistoria

Suomesta toisessa maailmansodassa on kirjoitettu paljon ja monista eri näkökulmista. On poliittisia sotahistorioita ja itse sotimisen eri vaiheista kertovia historioita. On yksittäisistä taisteluista kirjoitettuja muistelmia ja yksittäisten ihmisten suorituksista kirjoitettuja sankaritarinoita – sekä kenraaleista että rivisotilaista.

Kansan keskuudessa luultavasti tunnetuin Suomen toisen maailmansodan sotahistoria on Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Se on fiktiivinen kaunokirjallinen teos, mutta se vaikutti aikanaan mullistavasti siihen, miten suomalaiset ovat sotiemme historiaa katselleet.

Sota on mille tahansa kansakunnalle niin järkyttävä kokemus, että siihen liittyy ja liitetään vuosikymmeniäkin jälkeenpäinkin kaikenlaisia tuntoja, myös varsin poliittisia. Väinö Linna pani tässä mielessä monin tavoin ”kirkon keskelle kylää”. Hän demokratisoi tapaamme katsoa sitä, mitä Suomen sodissa tapahtui.

Mutta vaikka Väinö Linna demokratisoi ja hienolla huumorillaan myös rauhoitti sotiimme suuntautuvaa katsetta, ei ole syntynyt katseen täydellistä konsensusta. Ei varsinkaan sellaisissa perusasioissa kuin, miksi sotiin jouduttiin, tai siitä, mitä sodista seurasi.

Visurin & Co  Suomen sodat 1939-1945  on teos, joka on todennäköisesti syntynyt ajatuksesta kirjoittaa ennen kaikkea nuorelle polvelle mahdollisimman objektiivinen sotahistoria, viileä ja tosiasioihin pitäytyvä, kuitenkin myös poliittisia kausaalisuhteita osoittava, mutta niitä vain hillitysti arvuutteleva.

Sotakirjat ovat genre, jonka kustantajat ovat aina tienneet myyvän hyvin etenkin Joulujen alla. En ole itse lukenut ensimmäistäkään tuon genren muistelmateosta, mutta sotiimme liittyvät suuret kysymykset askarruttivat mieltäni jo lukiolaisena. Pari vuotta lukion jälkeen sain käsiini ja luin Charles Leonard Lundinin silloin tuoreen kirjan Suomi toisessa maailmansodassa (Gummerus 1960). Sen amerikkalainen alkuteos Finland in the Second World War oli ilmestynyt jo vuonna 1957.

Lundinin kirja sai Suomessa erittäin ristiriitaisen vastaanoton. Helsingin yliopiston historian professori Arvi Korhonen asettui kirjan kriitikoiden johtoon kirjoittamalla teoksen Barbarossa-suunnitelma ja Suomi – Jatkosodan synty (WSOY 1961). Korhosen kirjasta tuli välittömästi valtava myyntimenestys. Siitä otettiin useita painoksia. Kirjan idea oli sanoa, että Suomella ei ollut vaihtoehtoja, vaan se tempautui tapahtumien vuolaaseen virtaan, jossa se ajelehti kuin ”lastu laineilla”.

Ei Lundininkaan kirja sano, että Suomi olisi ongelmitta voinut valita toisin varsinkaan kesällä 1941. Poliittiset suuntautumis-valinnat olisi pitänyt ymmärtää tehdä paljon aikaisemmin, jo 1920- ja 1930-luvuilla.

Lundinin kirja teki omaan ajatteluuni aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Kirjasta käyty debatti on myös ollut merkittävä osa Suomen kulttuurihistoriaa. Kun olen vuosien varrella seurannut, mitä akateeminen historiankirjoitus on kirjoittanut Suomen sodista, olen pannut mielihyvällä merkille, miten tulkinnat ovat ajan mittaa lähentyneet Lundinin näkemyksiä.

Nyt Visurin & Co teoksesta voi sanoa, että se hillityllä tyylillään on päätynyt täysin Lundinin linjoille. Sitäkin oudompaa on siksi, että kirja sivuuttaa tuon debatin sitä mitenkään kommentoimatta, eikä edes kirjallisuus-luettelossa ole mainittu sen paremmin Lundinin kuin Korhosenkaan kirjaa. Tulkitsen tuon puutteen tarkoitukselliseksi. Korhosen laukaisema debatti on ajoin ollut kiihkeää ja sen jakolinja paljolti sama kuin on ollut paljon myöhemmin väännössä ”suomettumisesta”.

Visurin & Co kirja toteaa esipuheessaan, että Suomen sotien tapahtumista on kerrottu jatkuvasti uusia versioita ja julkaistu myös täysin sepitteellisiä tarinoita. Tutkimuksiakin tehdään, mutta ne kohdistuvat yksittäisiin tapahtumiin tai ilmiöihin, jotka ovat aiemmin jääneet vähemälle huomiolle. Samalla, toteavat kirjoittajat, kokonaiskuva toisesta maailmansodasta ja Suomen liittymisestä sen eri vaiheisiin on alkanut hämärtyä. Mieleni tekisi lisätä, jos mitään kokonaisvaltaista ymmärrystä koskaan on ollutkaan.

Kirjassa muistutetaan, että lisääntynyt tutkimustieto mahdollistaa entistä paremmin kokonaisuuksien hahmottamista ja tapahtumien kulun logiikan ymmärtämistä. Kirjan ehdottomasti suurin ansio onkin siinä, että Suomen sotien historiaa tarkastellaan tiivisti osana koko maailmansodan historiaa.

Kirja etenee noin suurin piirtein kronologisesti, mikä ei tietenkään ole ihan täysin mahdollista, sillä välillä on selostettava samanaikaisia tapahtuma-kulkuja muulla Niillä on varsinkin maailmansodassa ollut suuri merkitys, kun päätöksentekijöiden on ollut pakko arvioida mitä tapahtumat toisaalla merkitsevät omalta kannalta.

Tapahtumien etenemistä tarkastellaan yksittäisten suurten taisteluiden ja koko sodan edetessä sekä poliittisten päätöksentekijöiden että sodan päällystön kulloisetkin valintatilanteet avaten. Tämä metodi tekee kirjasta selkeän ja helposti avautuva.

Valittu kerrontatapa merkitsee myös sitä, että sekä sodan ajan keskeiset poliitikot ja virkamiehet että puolustusvoimien keskeiset johtajat tulevat lukijalle tutuiksi. Sama koskee myös suurvaltojen poliittista ja sotilasjohtoa.

Kirjan alaotsikko on Selviytyminen maailmansodasta. Se tuo mieleen Mauno Koiviston, joka tokaisi ”selviytymien”, kun häneltä kysyttiin, mikä on Suomen idea? Tästä näkökulmasta varsinkin Mannerheimin ja Paasikiven positiivinen rooli ja suuri merkitys piirtyvät selvästi esiin. Tämä on kirja, joka kuuluu aitoon yleissivistykseen.

Tämä olisi toisenlainen – fiksu – sotakirja pukin konttiin.

 

Tämä on kirja-arvio, joka on julkaistu aikaisemmin Ydin-lehdessä 3/24